Pelintekijä

3-0 tappio Venäjää vastaan kertoo ottelun positiivisista puolista riittävästi. Ruoditaan hieman itse peliä.

- Suomen taktinen lähtökohta oli selkeästi hyvin samanlainen kuin viime karsintojen Serbia-vierasottelussa. Ainoa ongelma todella syvällä makaavassa, ääripuolustavassa taktiikassa on, että sitä on pirun vaikea avata ilman vaihtoja. Nyt vaihdot tulivat aivan liian myöhään.

- Suomi ei kyennyt edes alkeelliseen pallokontrolliin. Pallo poltti joka pelaajan jalassa, eikä syöttöketjuista ollut tietoakaan. Venäjä onnistui aika kevyelläkin prässillä pelottamaan suomalaiset pallonmenetyksiin. Pallonmenetyksistä johtunut jatkuva vastahyökkäysaalto lopulta tuhosi Suomen.

- Forssell jätettiin kärjessä aivan liian yksin. Kuvaava oli avausjakson tilanne, jossa Miklu joutui lähtemään yksin haastamaan viittä venäläispuolustajaa. Laidoilla tai alapuolella ei ollut tuesta tietoakaan. Pelinrakentelu oli onnetonta roiskimista, joka rauhoittui vasta Litmasen tultua kentälle. Valitettavasti peli oli silloin jo ohi.

- Liekö stadionin meteli ollut liian korviahuumaava, vai mistä johtuivat alituiset kommunikointivirheet? Kaksi miestä samaan palloon usein, jatkuvaa koomista törmäilyä, väärin ajoitettuja juoksuja… Suomi pelasi kuin jalkapallon kääpiömaa peloissaan suurmaan vieraana, kuin Azerit ja Lichtensteinit konsanaan. Pelirohkeus oli täysin kateissa, eikä taistelutahtoa löytynyt venäläisten avausosuman jälkeen edes puoliajalla kopissa.

- Baxterin suurin virhe oli liian hidas reagointi pellisiin ongelmiin. Murheellisinta oli huomata, että vasta mainittu Litmasen kentälletulo rauhoitti Suomen pelin kuin viimeiset 20 vuoden ajan normaalsitikin. Saksa-ottelun pelaavuus oli totaalisen hukassa. Paulus Roihakin toi hieman tasaisuutta hyökkäyspelaamiseen, mutta oli myös liian myöhään kentällä.

- Puolustavaksi taktiikaksi keskikentältä tuli yllättävän vähän kunnollista apua puolustuslinjaan. Kanavat etenkin laidoille olivat alati auki. Laitapakit prässäsivät ylempää ja pakka oli auki kuin Stockan ovet. Taktisesti Suomen suoritus oli kamala.

Suomen esitys oli jopa historiallinen, sillä tälle farssille ei oikein edes löydä 2000-luvun vierasotteluista suurmaita vastaan vertauskohtaa. Jopa Antti Muurisen aikakauden tuhoon tuomituissa otteluissa Suomi pystyi luomaan maalipaikkoja ja jopa maaleja tekemään. Turpiin tuli naivin taktiikan ansiosta, mutta se sitten edes tuotti maalin-pari. Nyt kunnon paikkojakaan ei ollut oikeastaan ollenkaan, ei varsinkaan pelin ollessa vielä voitettavissa. Pelissä ei myöskään näkynyt Hodgsonin tai Möller-Nielsenin ajan puolustuspelin kurinalaisuutta. Oikeastaan mitään positiivista on vaikea löytää. Toki Venäjä oli upeassa iskussa, mutta Suomen pitäisi olla kaukana siitä pisteestä, että loogisesti rakennettuja maalipaikkojakaan ei saada aikaiseksi.

Esitys oli kaikilla mittareilla mitattuna totaalinen katastrofi, josta joukkue toivottavasti toipuu karsintojen jatkuessa ensi vuoden puolella. Karsinnat eivät vielä ole ohi, paljon on pelastettavissa. Samanlaiseen esitykseen ei kuitenkaan enää ole varaa.

Silmiin sattuu.