Pelintekijä

“Job well done”. Näin kiteytti Pikkuhuuhkajien päävalmentaja Markku Kanerva pitkän projektinsa nykyisen U21-maajoukkueen kanssa. Osa totta, osa ei.

Pikkuhuuhkajat hurmasivat kisakeikallaan suomalaiset ja muunkin maalaiset rohkealla pelillään. Aktiivista pallonsiirtelyä, aggressiivista puolustamista ja loputonta asennetta. Joukkueesta tai sen ulkopuolelta on hädin tuskin kuulunut poikkipuolista sanaa.

Osoittiko Suomi kuitenkaan lopulta, että sen tyylillä voi menestyä suurmaita vastaan? Pisteitä kertyi nolla, samoin pelitilannemaaleja. Sympatiapisteitä joukkue sen sijaan keräsi rekkalastillisen, mutta niillä ei voiteta pelejä.

Puolustus oli erikoistilanteita lukuunottamatta erinomaisesti organisoitu, mutta pallon saadessaan Suomi otti vain sen, mikä sille ojennettiin. Tästä huolimatta arviot joukkueen esityksistä olivat lähes poikkeuksetta ylistäviä. ”Pikkuhuuhkajat” pelasivat tavalla, jolla suurmaita pystyi haastamaan, vaan ei voittamaan. Hukatuilla maalipaikoillakaan ei voi oikein jossitella, kun niitä tuskin edes oli. Missä oli hyökkäyspelin suunnitelmallisuus? Irvokkaimmat esimerkit tästä nähtiin Kasper Hämäläisen tai Perparim Hetemaj’n rynnistäessä pallon kanssa vastahyökkäykseen lähelle vastustajan rangaistusaluetta, mutta sitten vaihtoehdot loppuivat. Samoin Berat Sadikin voittaessa pitkiä avauksia itselleen. Viimeinen syöttö jäi puuttumaan, koska sille oli harvoin pelattavaa kohdetta. Pelaajien liike oli puolustuspelissä kohdallaan, mutta hyökätessä hukassa.

Suomessa annetaan liikaa painoarvoa näennäishallinnalle. Kun Roy Hodgsonin A-maajoukkue haki taistelupisteen Serbiasta näennäisesti vaatimattomalla (mutta taktisesti onnistuneella) esityksellä, olivat arviot negatiivisia. Stuart Baxterin alaisuudessa napattu kotitasuri Saksaa vastaan (mukana kolmesti menetetty johtoasema) oli sen sijaan fantastinen suoritus. Englanti- tai Saksa-otteluidenkaan tärkein anti ei ollut viilata erikoistilanne- tai hyökkäyspelaamista, vaan ottaa vastaan ylistäviä arvioita joukkueen pelirohkeudesta. Pelirohkeudesta, joka tuotti vain muutaman maalipaikan ja liudan pallonhallintaa.

Nyt olisi huonoin mahdollinen hetki uinahtaa uudelleen 2000-luvun alun illuusioon hienosti hyökkäävästä Suomesta. A-maajoukkue pelasi näennäisesti tyylikästä futista, mutta silloinkin tulokset jäivät tulematta. Samaten nyt suunta on ”pelaavampaan” päin. Saldona suurmaita vastaan yksi piste ja vaatimattomat yhdeksän päästettyä maalia. Stuart Baxter painotti tulostavoitteellisuutta Veikkaajan haastattelussa ennen U21-kisojen alkua. Hän ei halunnut joukkueen olevan vain ”onnellisia pikku häviäjiä”. Jälkipyykistä päätellen tavoitteessa epäonnistuttiin.

En missään nimessä halua vähätellä U21-joukkueen suoritusta etenkin kisapaikkaa varmistettaessa. Joukkue ja varsinkin tietyt pelaajat antoivat hyviä maistiaisia osaamisestaan, mutta ainakin minun makuuni nyt oltiin liian vähään liian tyytyväisiä. Tämä on ollut kotimaisen jalkapallon helmasynti ajanlaskun alusta asti. Hyvä tsemppi ja isompien haastaminen on jo riittävä suoritus. Suomen pienuudesta on turha rutista, kun naapurimaatkin näyttävät osaavan. Missä on vaatimustaso? Jos palataan aikaan, jolloin pallonhallinta- ja syöttöprosentit ovat lähes samalla viivalla tulostaulun lukemien kanssa, mennään taas hyssytellen vuosikausiksi metsään.

Tämä olisi hyvä pitää mielessä, kun suomalaisseurat lähtevät kohti eurokenttiä ja A-maajoukkue kohti seuraavia karsintoja. Mikä on huipputoiminnan tarkoitus, jos ei menestyä? A-maajoukkueenkin taholta usein ilmoitetaan, että kisapaikka on unelma, muttei suoranainen tavoite tai vaatimus. Päitä ei laiteta pölkylle, kunhan voitetaan ne, jotka ”pitääkin voittaa”.

Pikkuhuuhkajat tarjosivat futiksen ystäville hienoja hetkiä. Illuusion ja todellisuuden välillä on kuitenkin yhä monen maalin mentävä aukko. Niitä maaleja ei tehdä asettamalla rimaa mahdollisimman matalalle.