Norwich City perustettiin vuonna kesäkuun 17. pvä vuonna 1902 ja joukkue sai ammattilaisstatuksen vuonna 1905. Tänä päivänä kanarialinnut pelaavat Englannin toiseksi ylimmällä sarjatasolla, Championshipissä. Vaikka joukkue ei ole voittanut mestaruutta koskaan (paras saavutus 3. kaudella 1992-93), se on pässyt maistamaan euro –pelejä UEFA Cupissa. Viimeisin merkittävä saavutus on nykyisen Championshipin voitto ja sitä kautta valioliigaan nousu keväällä 2004. Tässä seuran historia kaikessa komeudessaan.
Uuden Seuran ensiaskeleet
Norwich Football Clubista on olemassa merkintä niinkin kaukaa kuin vuodesta 1868, joka kävisi yksiin ensimmäisten englantilaisten jalkapalloseurojen, kuten Notts County ja Sheffield United, perustamisen kanssa mutta joukkueen otteluraporteissa puhuttiin 13-14 kenttäpelaajan peleistä, joissa maalit olivat ’touchdowneja’. Ensimmäiset merkit nykymuotoisesta jalkapallosta Norfolkissa nähtiin vuonna 1881 jolloin Norfolk County Football Association perustettiin. Välittömästi perustamisen jälkeen järjestettiin cup –turnaus, joka huipentui maaliskuussa 1882 pidettyyn finaaliin. Norfolk & Norwich voitti tuolloin Kings Lynnin maalein 3-1. Ottelu pelattiin Lakenhamissa 1000 katsojan edessä.
Jalkapallon suosio kasvoi kasvamistaan ja Norfolk Senior Cupissa kilpailu oli kovaa. Thorpe, Carrow Works, Swifans, Norwich Teachers ja CEYMS FC (“Church”) taistelivat pääosin mestaruudesta. CEYMS hallitsi voittamalla neljä mestaruutta vuosien 1897 ja 1902 välillä. CEYMS oli myös vaikuttamassa osaltaan Norwich Cityn perustamiseen.
CEYMSin kapteeni Robert Webster ja varakapteeni Joseph Cowper Nutchey olivat voittamassa Senior Cupin mestaruutta keväällä 1902 ja halusivat uusia haasteita jalkapallon saralla. He kutsuivat uudesta jalkapalloseurasta kiinnostuneet tulemaan luokseen ja 17. kesäkuuta 1902 Norwichin White Lion Streetillä sijaitsevassa Criterion Café –kahvilassa pidetyssä kokouksessa perustettiin Norwich City Football Club. Websteristä tuli seuran ensimmäinen puheenjohtaja ja Nutcheystä varainhoitaja. Swifans –joukkueessa pelannut Arthur Turner liittyi uuteen seuraan sihteeriksi John Howesin kanssa. Joukkueen ensimmäiseksi kapteeniksi valittiin Robert Collinson.
Seura lähestyi kreivikunnan jalkapalloliittoa anoen oikeutta käyttää County Cupin finaalikenttää, Newmarket Roadia, kotikenttänään. Lupa myönnettiin ja vain kuusi viikkoa myöhemmin Norwich City sijoitettiin Norfolk and Suffolk –liigaan jossa vastaan tuli Beccles Claxton, Kirkley, Lowestoft Town, Lynn Town, Norwich CEYMS, Yarmouth Town sekä Ipswich Town. Joukkueen ensimmäinen peli oli harjoitusottelu Harwich & Parkestonia vastaan lauantaina 6. syyskuuta 1902. Ottelu päättyi Newmarket Roadilla tasapeliin 1-1 ja Jimmy Shields sai kunnian olla Cityn ensimmäisen maalin tehnyt pelaaja. Kaksi viikkoa myöhemmin City pelasi ensimmäisen virallisen pelinsä kun Lowesoft Town asettui vastaan FA Cupin esikierroksella, Lowesoft meni jatkoon maalein 5-0. Vain viikko tästä ja joukkueet kohtasivat uudestaan ensimmäisellä liigakierroksella. City oli oppinut läksynsä ja voitti vieraissa 4-2.
Ensimmäinen sarjakausi päättyi Cityn osalta kolmanteen sijaan, edelle pääsi ainoastaan Lowesoft Town ja Ipswich Town. Seuraavalla kaudella Norwich pääsi FA Cupin kolmannelle karsintakierrokselle, mutta jätti pelaamatta West Norwoodia vastaan pelatun tasapelin jälkeisen uusintaottelun keskittyäkseen FA Amateur Cupiin. Kaudella 1904-05 tuli olemaan viimeinen Norfolk & Suffolk League –kausi Cityn osalta ja se päättyi parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen – mestaruuteen. Kentän ulkopuolella sen sijaan ei mennyt yhtä hyvin. Joulukuussa 1904 jalkapalloliiton komissio sulki joukkueen FA Amateur Cupista koska tulkitsi sen olevan ammattilaisorganisaatio. Webster, Nutchey ja Turner asetettiin toimitsijakieltoon koska he olivat mm. maksaneet harjoitusmahdollisuudesta, etsineet pelaajia mainosten avulla, varustaneet pelaajat peliasuin ja –kengin sekä ottaneet velkaa maksaakseen ylimääräiset matkakustannukset.
Maaliskuun kolmantena 1905 oli yleinen julkinen kokous Agricultural Hallissa ja kokouksen tuloksena oli Norwich Cityn muuttuminen ammattilaisjoukkueeksi. Joukkue haki ja sai paikan Southern Leaguessa ja pelasi vielä loppukeväästä harjoitusotteluita Derby Countya ja Woolwich Arsenalia vastaan. Muututtuaan ammattilaisjoukkueeksi, City peri Swifansin ja CEYMSin käyttämän laulun ”On the Ball City” ja vaikka joukkueen lempinimi oli edelleen the Citizens, yhdistettiin Norfolkissa ja Norwichissa yleinen harrastus, kanarialintujen kasvatus, Norwich City Football Clubiin.
Kesään 1907 asti joukkue oli pelannut sini-valkoisissa paidoissa, mutta kun yhä useampi alkoi kutsua joukkuetta kanarialinnuiksi, se päätti ottaa käyttöön keltaisen paidan, jossa oli vihreä kaulus ja hihansuut. Tammikuun 11. vuonna 1908 joukkue teki silloisen yleisöennätyksensä, 10366, kun puolustava FA Cupin mestari Sheffield Wednesday saapui Newmarket Roadille ensimmäisen kierroksen otteluun. City voitti 2-0 ja maalit tekivät James Bauchop sekä Tommy Allsopp. Kun yleisömäärät kasvoivat ja kaupunginjohtajat asettivat Newmarket Roadin vuokraehdot sellaisiksi, että Cityllä ei ollut mahdollisuus niitä hyväksyä, oli pakko hankkia uusi kotikenttä. Sellainen löytyi vanhasta ja hylätystä kalkkikaivoksesta Rosary Roadilta. Katsomorakenteet siirrettiin vanhalta kentältä uudelle hevosten ja rattaiden avulla ja uusi kenttä sai nimekseen The Nest, pesä. Avajaisottelussa City isännöi harjoituspelissä Fulhamia syyskuun ensimmäisenä 1908 ja voitti 3000 katsojan edessä 2-1. Uusi kenttä, uusi lempinimi ja uudet värit, Norwich City sai uuden alun.
City pelasi Southern Leaguessa vuodet 1905-1920 saavuttamatta mitään muuta kuin 7. sijan ensimmäisellä kaudellaan. FA Cupissa sen sijaan sattui ja tapahtui. Kaudella 1908-09 Reading kieltäytyi pelaamasta The Nestillä väittäen kentän olevan liian pieni. Valitus hyväksyttiin, mutta City lopulta voitti kun sopiva kenttä oli löydetty. Seuraavalla kierroksella arpa heitti vastaan silloinkin huipulla olleen Liverpoolin, mutta vastoin odotuksia City meni jatkoon maalein 3-2. Kaudella 1914-15 Norwich sai nimensä ennätysten kirjaan epätavallista kautta. FA Cupin kolmannen kierroksen toinen uusintaottelu Bradford Citya vastaan pelattiin puolueettomalla Sincil Bankin kentällä. Koska ensimmäinen maailmansota oli täydessä käynnissä, päätettiin ottelu pelata suljettujen ovien takana jottei paikallisen ammustehtaan työntekijät lähtisi työnsä äärestä. Näin viralliseksi yleisömääräksi tuli 0, mutta kun yleisömäärä porttien takana kasvoi, päätettiin ovet avata ja sisään pääsi rekisteröimätön määrä katsojia.
Jalkapalloa ei pelattu vuosien 1915-1919 aikana maailmansodan vuoksi, mutta Norwich Citylle aika oli yhtä pyöritystä. Seuran velat kasvoivat ja joulukuun 10. vuonna 1917 se meni vapaaehtoiseen konkurssiin. The Nest lukittiin ja seuran liiketoimet jäädytettiin. Marraskuun 6. 1918 seura lopetettiin virallisesti, mutta helmikuun 15. 1919 Norwich City Football Club muodostettiin uudestaan. Seura tarvitsi 5000 puntaa pääomaa ja 1800 siitä tuli heti tuossa kokouksessa. Joukkue pääsi jatkamaan Southern Leaguessa ja vuonna 1920 Football League perusti uuden kolmannen divisioonan johon koko Southern League sulautui.
Sotien välinen aika
Kanarialintujen ensimmäinen kausi Football Leaguessa käynnistyi 1-1 tasapelillä Plymouthin vieraana 28. pvä elokuuta 1920. Vic Whitham teki joukkueen ensimmäisen liigamaalin. Kauden loputtua joukkue löytyi sijalta 16. 1920 –luku kokonaisuudessaan oli tapahtumaköyhä vuosikymmen Citylle. Joukkue oli joka vuosi sijoilla 8-18, ilman uhkaa putoamisesta tai toiveita nousemisesta. Vuosikymmen muistetaankin ainoastaan kelta-vihreiden paitojen hetkellisestä muuttumisesta valkoisiksi ja lähellä olleesta katastrofista The Nestillä. Kesken ottelun yksi kantava muuri murtui ja 60 ihmistä putosi maahan, onneksi kukaan ei loukkaantunut. Vuosikymmen muistetaan myös Percy Varcosta, hyökkääjästä joka teki 47 maalia 65 ottelussa ja on säilynyt legendaarisena henkilönä seuran historiassa. Kannattajat palvoivat Varcoa ja muun muassa lauloivat säännöllisesti laulua ”Give it to Varco”.
1930 –luku sen sijaan oli vuosikymmen jonka aikana Norwich Cityn kannattajat pääsivät nauttimaan menestyksestä. Maaliskuun 15. vuonna 1930 City teki seuran tähänastisen historian suurinumeroisimman voiton murskaamalla The Nestillä Coventry Cityn 10-2. Tommy Huntin 5 maalin iltaa ja ennätystä, jota tuskin koskaan tullaan rikkomaan, oli todistamassa 8230 kannattajaa.
Kaudella 1931-32 City kehittyi manageri Jimmy Kerrin alaisuudessa huomattavasti ja tuo kehitys jatkui kaudella 1932-33 jolloin seura sijoittui sarjassa kolmanneksi, viisi pistettä mestari Brentfordin perässä. Valitettavasti manageri Kerr kuoli helmikuussa keuhkoputkitulehdukseen ja manageriksi tuli Tom Parker. Ensimmäisellä täydellä kaudellaan Parker johdatti kanarialinnut kolmosdivisioonan mestareiksi 7 pisteen erolla Coventry Cityyn. Uudet hankinnat Billy Warnes ja Jack Vinall maalasivat 21 kertaa mieheen kun City hävisi vain 6 kertaa kauden aikana. Kaudella 1934-35 City saavutti turvallisen keskivaiheen sijoituksen ensimmäisellä kakkosdivisioona –kaudellaan. Kauden huippuhetkiin mahtui 7-2 kotivoitto Notts Countysta ja 6-1 voitto Bradford Citysta. FA Cupissa tehtiin seuran yleisöennätys 25037 kun Sheffield Wednesday saapui The Nestille.
Yleisömäärien jatkuvassa kasvussa The Nestin mahdollisuus isännöidä isoja pelejä tuli kyseenalaiseksi. Norwich Cityn hallitus valmisteli suunnitelmia pääkatsomon laajennuksesta maaliskuussa 1935 ja toukokuussa myös jalkapalloliitto ilmaisi huolensa katsomotilojen riittävyydestä. Seurajohto teki lisäsuunnitelmia Nestin kapasiteetin lisäämiseksi, mutta lopulta muutto uuteen paikkaan tuli väistämättä esiin. Uudeksi kotikentäksi suunniteltiin ensin Boundary Parkia, St. James’ Hilliä ja jopa Chaplefield Gardensia kunnes J&J Colman Ltd tarjosi Citylle käyttöoikeutta Carrow Roadille, jota tuolloin käytti kotikenttänään Boulton & Paul Sports Club.
11. kesäkuuta 1935 massiiviset rakennustyöt alkoivat Carrow Roadilla ja hämmästyttävästi vain 82 päivää myöhemmin kentällä pidettiin avausottelu, toisen divisioonan peli Norwich City vs West Ham United. City voitti jännittävän pelin 4-3 ja kapteeni Doug Lochhead teki kaikkien aikojen ensimmäisen maalin uudella stadionilla. Seura teki ottelussa myös silloisen yleisöennätyksensä, 29779. Tässä vaiheessa vain pääkatsomo oli katettu, mutta kiitos kapteeni Evelyn Barclayn anteliaisuuden, kaksi vuotta myöhemmin Station End katettiin ja katsomo ristittiin Barclay Standiksi.
Kolme pitkälti tapahtumaköyhää kautta johti kauteen 1938-39, joka alkoi neljällä peräkkäisellä tappiolla. Tästä City ei enää toipunut ja putosi sarjaporrasta alemmas maalieronsa vuoksi. Kauden ainoa valonpilkku oli kun kuningas Yrjö VI vieraili lokakuun 29. päivänä Carrow Roadilla Millwall –ottelussa. Kauden 1939-40 kolmannen divisioonan peleistään Norwich ehti pelata vain kolme kun kaikki jalkapallo keskeytettiin toisen maailmansodan puhkeamisen vuoksi.
Sotien jälkeinen aika
Nimellisesti Norwich City Football Club toimi sotavuosien aikana pelaamalla alueellisissa sarjoissa ja ystävyysotteluita armeijan joukkoja vastaan. Vieraspelaajat olivat yleisiä ja muutama tunnettu pelaajakin pelasi tuona aikana Cityn riveissä. Yhdessä tällaisista peleistä City voitti Carrow Roadilla Brightonin 18-0.
Vaikka sota loppui Euroopassa toukokuussa 1945, mutta jalkapallo oli vielä siirtymävaiheessa ja vasta elokuussa 1946 palattiin normaalikäytäntöön. Seuraavan kahden kauden aikana City joutui molemmilla kerroilla anomaan uudelleen sarjapaikkaa oltuaan 21. sarjassa. Ainoa positiivinen asia noiden kahden karun kauden aikana oli jatkuvasti kasvavat katsojamäärät. Seura tekikin uuden yleisöennätyksensä 37863 katsojaa, kun huhtikuussa 1948 Notts County, mukanaan Englannin maajoukkuehyökkääjä Tommy Lawton, vieraili Carrow Roadilla. Kaudet 1948-49 ja 1949-50 toivat mukanaan kanarialintujen huomattavan kehityksen ja jälleen uuden yleisöennätyksen. FA Cupin kolmannen kierroksen uusintaottelussa hallitseva liigamestari Portsmouth vieraili Carrow Roadilla ja 43129 katsojaa saapui paikalle.
1950 –luvun neljä ensimmäistä kautta toivat Norwichin taas taistelemaan noususta. Norman Low sai joukkonsa sijoittumaan toiseksi (ei riittänyt nousuun silloin), kolmanneksi, neljänneksi ja seitsemänneksi peräkkäisinä kausina. FA Cupissa City voitti Liverpoolin Carrow Roadilla kaudella 1950-51 ja Highburylla 1953-54, voitot auttoivat vahvistamaan Cityn mainetta kovana cup –joukkueena. Tom Parker palasi manageriksi kaudelle 1955-56, jolloin Ralph Hunt teki seuran tähänastisen historian ennätyksen, 31 liigamaalia kauden aikana. Mutta taloudellisia uhkakuvia alkoi piirtyä tulevaisuuteen.
Kautta 1956-57 tullaan aina pitämään Norwich Cityn historian isoimpana yksittäisenä käännekohtana. Kausi alkoi hyvin, mutta yksi voitto 28 pelin putkessa ajoi seuran sarjan hännille. Carrow Roadille asennettiin valot ja ne otettiin käyttöön juhlallisesti ystävyysottelussa Sunderlandia vastaan. Valot tulivat maksamaan 9000 puntaa ja tämä ajoi Cityn taloudelliseen ahdinkoon. Kaiken huipuksi liigan ulkopuolinen Bedford Town pudotti Cityn FA Cupin ensimmäisellä kierroksella ja pian tämän jälkeen julkisuuteen tuli tieto ettei seura pysty maksamaan pelaajiensa palkkoja, 500 puntaa viikossa. Apuun tuli kuitenkin The Norfolk News Company, joka lainasi seuralle rahaa ja Arthur South, kaupunginjohtaja, perusti säätiön tavoitteenaan kerätä 25000 puntaa seuralle.
Seuraavan kolmen kauden aikana säätiö saavutti tavoitteensa ja seura nousi pelillisestikin ahdingosta sijoittuen kauden 1957-58 päätteeksi kahdeksanneksi kolmannessa divisioonassa. Tämän kauden aikana seuraan tulivat myöhemmin legendoiksi muuttuneet Barry Butler ja Terry Allcock.
Cup –kuume kasvaa
1958-59 kausi on yksi unohtumattomista ajoista Norwich Cityn historiasta. Kaikki alkoi hiljakseen kanarialintujen pitäessä sijaa sarjataulukon keskivaiheilla ensimmäisten kuukausien ajan. FA Cupin ensimmäisellä kierroksella City hävisi 1-0 kotona liigan ulkopuoliselle Ilfordille, mutta toisessa osaottelussa nousi voittoon 3-1. Toisella kierroksella Swindon taipui uusinnan jälkeen, mutta kun vuosi 1959 alkoi, oli City pitelemätön. Litchamista kotoisin oleva Terry Bly palasi joukkueeseen ja teki 29 maalia 30 ottelussa. Kanarialinnut hävisivät noista 30:stä pelistä vain 3.
FA Cup toimi alkutahtien antajana tälle uskomattomalle putkelle. Matt Busbyn Manchester United hävisi Citylle kolmannella kierroksella Carrow Roadilla 3-0 ja neljännellä saman koki Cardiff City maalein 3-2. Viidennelle kierrokselle arpa toi vastustajaksi Tottenhamin. Viimeistään tässä vaiheessa koko Norwichin ja Norfolkin jalkapalloväki oli otettu Cityn menestyksestä. Arviolta 20000 kanarialintujen kannattajaa oli todistamassa White Hart Lanella Tottenhamin viime hetken tasoitusta, joka vei Cityltä historiallisen voiton. Mutta Cityä ei ollut pysäyttäminen ja uusinta Carrow Roadilla päättyi isännille 3-2.
Kuudennella kierroksella City matkusti Sheffield Unitedin vieraaksi ja United meni nopeasti johtoon kunnes Cityn maalivahti Ken Nethercott nyrjäytti olkapäänsä toisen jakson alussa. Hän urheasti jatkoi ja piti maalinsa koskemattomana samaan aikaan kun Bobby Brennan teki ansaitun tasoituksen. Uusinnassa City meni jälleen kotonaan jatkoon maalein 3-2 ja siitä tuli vasta kolmas kolmannen divisioonan joukkue joka pääsi FA Cupin välierään. Kanarialintujen cup –kuume oli noussut jo kattamaan koko maan kun media piti heitä julkisuudessa ympäri maata. Enää vain Luton Town oli Cityn ja Wembleyn välissä. Tämäkin ottelupari meni uusintaan, jossa Billy Bingham teki Lutonille voittomaalin 56. minuutilla. Tappio oli Cityn ensimmäinen sitten joulukuun 27. päivän, 19 tappiottoman ottelun putki meni poikki.
Archie Macauleyn joukkue johti liigaa vaikka pelasi säännöllisesti kolme peliä viikossa. Joukkue osoitti erittäin vahvaa luonnetta voittamalla cupin välierätappiota seuranneet yhdeksän peliä. Lopulta otteluruuhka vaati veronsa ja City päätti kauden vain neljä pistettä nousupaikasta. Kauden 1959-60 alussa kanarialinnut hävisivät vain kerran 11:sta ottelustaan ja säilyttivät tasonsa koko kauden, sijoittuen lopulta toiseksi Southamptonin jälkeen. Nousu oli tosiasia.
Hyvä liike jatkui ja kaudella 1960-61 City saavutti siihen asti historiansa korkeimman sijoituksen, toisen divisioonan neljännen sijan. Koko kauden ajan joukkue oli aivan nousutaistelun perässä. 1961-62 kaudella manageri Macauley lähti West Bromwichiin mutta silti joukkue pystyi voittamaan FA Cupissa liigan mestariehdokkaan Ipswich Townin ja cup –menestystä täydensi Liigacupin voitto. Norwichista tuli Liigacupin historian toinen mestari kun se kaatoi kaksiosaisessa finaalissa neljännen divisioonan Rochdalen ja Cityn Ron Ashman sai kunnian päättää pitkän pelaajauransa nostamalla mestaruuspytyn.
Loput 1960 –luvusta Norwichilla oli useita mahdollisuuksia nousta pääsarjatasolle, mutta paras saavutus oli kuudes sija kaudella 1964-65. FA Cupissa sen sijaan joukkue saavutti ajoittain hyviä tuloksia. Kaudella 1962-63 kovan talven aikaan se upotti Newcastle Unitedin 5-0 ottelussa, jossa Terry Allcock teki neljä maalia. Kuudennella kierroksella Carrow Roadille saapui vieraaksi Leicester City ja koko seuran historian yleisöennätys 43984 katsojaa joutuivat todistamaan vieraiden paremmuuden maalein 2-0. Tuolla kaudella Terry Allcock teki 37 maalia mukaan luettuna kaikki kilpailut, jälleen seuran ennätys.
Kaudella 1966-67 Norwich jälleen järkytti jalkapalloilevaa maailmaa. Se kaatoi FA Cupissa Manchester Unitedin Old Traffordilla 2-1 kaudella, jolloin Manchester United voitti liigamestaruuden ja pyyhki sananmukaisesti kaikki tieltään. Kentän ulkopuolella South Standin katto valmistui vaiheittain ja elokuussa 1969 Ron Saunders nimettiin joukkueen manageriksi. Uusi luku Norwich Cityn historiassa oli valmis alkamaan.
1970 –luku
Saundersin kaksi ensimmäistä kautta antoivat hieman viitettä tulevasta. Kaudella 1971-72 Norwich pelasi hetki kauden alkuun 13 ottelua tappioitta ja huolimatta pienestä taantumisesta kauden aikana, City ei koskaan ollut toista sijaa huonompana. Huono jakso sattui tammi-helmikuun vaihteeseen, mutta joukkue pystyi puristamaan loppukaudesta vaadittavat pisteet sarjanousuun. Sateen kastelemalla Vicarage Roadilla Watfordissa Dave Stringerin tekemä tasoitusmaali toi Citylle sen tarvitseman pisteen, joka ratkaisi sarjan mestaruuden ja nousun ylimmälle sarjatasolle. Juuri sopivasti saman kauden aikana Norwich City Football Club hankki Carrow Roadin omistukseensa 40000 punnan hintaan.
1972-73 kausi ykkösdivisioonassa käynnistyi Norwichin osalta kotona pelatulla 1-1 –tasapelillä Evertonia vastaan. Jimmy Bone teki kanarialintujen ensimmäisen pääsarjamaalin. Joukkueen ensimmäinen voitto tuli maalein 2-1 vieraspelissä rakasta vihollista Ipswichia vastaan. Lokakuuhun mennessä Norwich oli kärkikuusikon joukossa, mutta katastrofaalinen 19 liigaottelun voitoton putki marraskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin näytti vievän Cityn suoraan takaisin kakkosdivisioonaan. Kuitenkin kurssi kääntyi viime hetkellä ja viimeisestä neljästä pelistä joukkue voitti kolme, mukaan lukien kotivoiton 2-1 Crystal Palacesta, joka niin ikään taisteli säilymisestä ja sarjan päättyessä City oli kuivilla.
Vaikka liigassa joukkueen peli takkusi, niin cupeissa meno oli aivan erinäköistä. Texaco Cup oli ensin seuralle toisarvoinen asia kunnes tuli kaksiosaisen finaalin aika ja vastaan asettui paikalliskilpailija Ipswich. Yli 65000 katsojaa näki Ipswichin voittavan mestaruuden yhteismaalein 4-2. Todellinen jännitys tuli Liigacupista jossa häikäisevän 3-0 voiton Arsenalista vieraskentällä jälkeen vastaan tuli kaksiosaisessa välierässä Chelsea. Stamford Bridgellä City venyi 2-0 –voittoon ja näin 90 minuutin päähän ensimmäisestä esiintymisestään Wembleyllä.
Toinen osaottelu pelattiin Carrow Roadilla ja City johti sitä 3-2 (yhteismaalit 5-2) vain 6 minuuttia ennen täyden peliajan umpeutumista kun erittäin paksu sumu laskeutui stadionille eikä erotuomari Gordon Hillillä ollut muuta mahdollisuutta kuin keskeyttää ottelu. Tietenkin sumu hävisi vain minuutteja peruuttamattoman päätöksen jälkeen. Norwichin onneksi uusintaottelu meni kuitenkin yhtä hyvin ja City voitti 1-0, yhteismaalit 3-0. Finaalissa ja Cityn ensimmäisessä Wembleyn ottelussa vastaan asettui Tottenham. Ottelun ennakkohehkutus oli uskomatonta, mutta itse ottelusta tuli sitten jotain aivan muuta. Kumpikaan joukkue ei pelannut omien taitojensa mukaan ja Spursin vaihtomies Ralph Coates teki ottelun ainokaisen. Vasta viimeisen viiden minuutin aikana City sai luotua edes hieman painetta Pat Jenningsin vartioiman Tottenhamin maalin eteen.
Kauteen 1973-74 Norwich sai huonon alun eikä siitä enää toipunut. Kauden päätteeksi joukkue tippui sarjaporrasta alemmas ja Liigacupissa tie katkesi välierään Wolverhamptonille. Kauden isoin tapahtuma oli kentän ulkopuolella kun Ron Saunders erosi ja mahtaileva John Bond tuli hänen tilalleen.
John Bondin ensimmäinen kokonainen kausi päättyi nousujuhliin kun seura sijoittui kauden lopussa kolmanneksi Manchester Unitedin ja Aston Villan jälkeen. Liigacupissa joukkue pääsi jälleen finaaliin, tällä kertaa Wembleylle marssi vastaan Aston Villa. Vieläkään ei ollut Cityn aika nostaa pyttyä Wembleyllä, vaan Ron Saundersin valmentama Villa voitti ottelun 1-0.
Nousun jälkeen City pääsi viettämään kuusi kautta pääsarjassa ja sai paljon uusia kannattajia hyökkäävällä pelityylillään. Kaudella 1975-76 joukkue saavutti historiansa parhaimman sijoituksen olemalla 10. Kaudella 1979-80 City johti alkukaudesta sarjaa, mutta manageri Bond ei pystynyt saamaan lopullista niittiä eurokentille pääsyyn. Kentän ulkopuolella River End Stand rakennettiin.
Kauden 1980-81 alussa Carrow Roadilla kiersi sitkeä huhu joukkueen sisäisistä ongelmista ja tuo huhu osoittautui lopulta oikeaksi. John Bond jätti seuran ja siirtyi Manchester Cityn manageriksi jättäen kakkosvalmentaja Ken Brownin vastuuseen. Kanarialinnut taistelivat urhokkaasti, mutta viimeisen kahden kierroksen pelit veivät joukkueen jälleen kakkosdivisioonaan.
Eurooppaan – tai ei sittenkään
1981-82 –kauden alku ei lupaillut juurikaan nousua kun Norwich oli jumittunut sarjataulukon keskivaiheille. Martin O’Neill palasi kuitenkin seuraan ja sytytti joukkueen taistelemaan, kauden lopussa Norwich voitti 11:sta pelistä 10. Nousu varmistui lopulta tappiopelissä, mutta yhtäkaikki joukkue oli takaisin ykkösdivisioonassa.
Nousun jälkeen joukkue pelasi kaksi kautta pääsarjassa ennen seuraavaa sivua Norwich Cityn historiankirjassa. Tasainen alku kaudelle 1984-85 keskeytyi kun vanha pääkatsomo paloi lokakuun 25 päivänä 1984. Katsomo jouduttiin sulkemaan, mikä aiheutti päänvaivaa seurajohdolle. Pelit kuitenkin jatkuivat ja hyvä arpaonni Milk Cupissa vei Cityn välierään Ipswich Townia vastaan. Portman Roadilla City hävisi 1-0, mutta toisessa osaottelussa John Deehan ja Steve Bruce tekivät maalin mieheen ja Norwich oli taas Wembleyllä.
Kolmas kerta toden sanoo –sanonta osoittautui paikkansa pitäväksi kun Asa Hartford laukoi 1-0 –voiton Sunderlandista ja City pääsi maistamaan Wembley –menestystä ensimmäistä kertaa. Kun paikka eurokentille oli saatu, joukkue kärsi Wembleyn jälkeisestä painajaisesta ja kahdeksan tappiota yhdeksässä pelissä vei sen putoamistaisteluun. Kauden lopussa Chelsea selvisi putoamisuhasta ja lopulta viimeiset kolme otteluaan voittanut Coventry meni myös Norwichin ohi. Joukkue oli jälleen kakkosdivisioonassa.
Kaikista pahin oli kuitenkin tulossa kun Norwich ei päässytkään pelaamaan UEFA Cupia sillä kaikki englantilaiset seurajoukkueet suljettiin europeleistä Heysel Stadionin tapahtumien takia. Näin City joutui pelaamaan kakkosdivisioonan pelinsä ja odottamaan europelejä.
Stringerin aikakausi
Kauteen 1985-86 Norwich sai hitaan lähdön, mutta lopulta löysi oman tasonsa. Kymmenen perättäistä liigapelin voittoa marraskuun puolivälistä tammikuun loppuun vei joukkueen sarjakärkeen ja kakkosdivisioonan mestaruus varmistui neljä peliä ennen kauden päätöstä.
Takaisin pääsarjassa City saavutti siihenastisen historiansa parhaimman sijoituksen olemalla viides. Sijoituksen, joka normaalisti olisi vienyt seuran Eurooppaan, mutta porttikielto oli edelleen päällä. Kauden alussa avattiin palaneen katsomonosan tilalle rakennettu City Stand ja virallisen avauksen suoritti helmikuussa 1987 Kentin herttuatar.
Kauden 1987-88 alku johti Ken Brownin erottamiseen managerin tehtävistä ja seuran uusi puheenjohtaja nimitti uudeksi manageriksi Dave Stringerin. Uuden valmentajansa johdolla City nousi liigassa sijalle 14 ja säilytti sarjapaikkansa. 1988-89 kausi oli jälleen herkkua Cityn kannattajille. Viihdyttävää jalkapalloa pelaamalla Norwich säilytti paikkansa ykkösdivisioonan kärjessä käytännössä katsoen koko kauden ajan päätyen lopulta neljännelle sijalle. Eurooppaan pääsy evättiin kolmannen kerran.
Dave Stringerin joukkue pääsi myös FA Cupin välieriin vasta toista kertaa seuran historiassa voittaen mm. liigan ulkopuolisen Sutton Unitedin 8-0. Unohtumattomana iltapäivänä huhtikuun 15. 1989 Norwich hävisi Evertonille 1-0 Villa Parkilla, mutta toisen välierän Liverpool – Nottingham Forest –tapahtumat Hillsboroughin kentällä muuttivat koko Englannin jalkapallon tulevaisuuden.
Seuraavat kaksi kautta menivät melko tasaisesti Cityn jatkaessa viihdyttävän jalkapallon pelaamista, mutta ihmeempää menestystä ei tullut.
1991-92 oli viimeinen ykkösdivisioonan kausi ennen uuden Valioliigan perustamista. Kanarialinnut välttivät juuri ja juuri putoamisen kauden päätteeksi mutta FA Cupissa tie vei aina välierään kakkosdivisioonan Sunderlandia vastaan. Sunderland voitti välierän 1-0 ja päätti Norwichin kauden.
Pelitapahtumien ulkopuolella vanha Barclay Stand purettiin, jotta saatiin tehtyä pelkkiä istumapaikkoja sisältävä stadion kuten lordi Taylorin raportti Hillsboroughin tapahtumien jälkipuinnissa vaati. Samalla penkit asennettiin myös River End Standin alaosaan. Kauden päätteeksi Dave Stringer erosi tehtävästään ja reservijoukkueen valmentaja Mike Walker nimettiin hänen seuraajakseen.
Vihdoin Eurooppaan
Walkerin ensimmäinen kausi managerina ja samalla Valioliigan ensimmäinen kausi oli todella ikimuistoinen. Norwich sai kauteen lentävän lähdön ja johti joulukuussa liigaa kahdeksalla pisteellä. Huonompi jakso seurasi, mutta niinkin myöhään kuin huhtikuun alussa City taisteli vielä mestaruudesta. Lopulta joukkue sijoittui kolmanneksi mestaruuden voittaneen Manchester Unitedin ja Aston Villan jälkeen. Mutta UEFA Cup –paikka saavutettiin ja tällä kertaa joukkue pääsi myös kokeilemaan siipiensä kantavuutta Euroopassa.
Kaudella 1993-94 City osoitti että kolmas sija ei ollut mikään tuuritulos ollen kärkikuusikon mukana. 3-0 –yhteismaalein hollantilaisesta Vitesse Arnheimista otettu voitto antoi Norwichille voitokkaan alun Euroopan valloitukselle ja johdatti joukkueen seuraavaksi vastustajaksi Bayern Munchenin. Kanarialinnuista tuli ensimmäinen englantilainen joukkue, joka voitti Bayernin Berliinin Olympiastadionilla maalein 2-1 ja joukkue jatkoi kotiottelussaan hyviä suorituksia pelaamalla tasan 1-1. Inter Milan lopulta pudotti Cityn eurokentiltä Dennis Bergkampin maalatessa molemmissa otteluissa aivan lopussa. Huolimatta putoamisestaan City oli haastanut Interin hyvin ja hieman paremmalla onnella olisi juhlinut jatkopaikkaa.
Kentän ulkopuolella manageri Walkerin ja puheenjohtaja Chasen sukset menivät ristiin jonka seurauksena Walker erosi ja hänen tilalleen nimitettiin John Deehan. Huolimatta Deehanin yrityksistä, City sijoittui lopulta sarjataulukossa sijalle 12. Seuraavalla kaudella 1994-95 Norwich oli joulun aikaan seitsemäntenä, mutta putosi liigasta toukokuussa. Seitsemän perättäisen tappion putki oli liikaa Deehanille, joka erosi.
Valta vaihtuu
Joukkueen pudottua ykkösdivisioonaan Martin O’Neill, fanien suosikki, nimettiin johtamaan Norwich takaisin Valioliigaan. Joulukuun alussa kaikki näytti vielä hyvältä joukkueen ollessa turvallisesti kakkosena matkalla kohti nousua. Kuitenkin kulissien takana kyti taloudellinen kriisi ja O’Neill erosi näkemyserojen vuoksi. Puheenjohtaja Chasea pidettiin tähän pääsyyllisenä ja kaudesta muodostui tahtojen taistelu fanien ja Chasen välillä. Samalla joukkueen peli oli takalukossa. Maaliskuussa 1996 Chase myi Ashley Wardin ja Jon Newsomen ilmoittamatta asiasta manageri Gary Megsonille kun seuran talous oli menossa kovaa vauhtia kuralle. Jalkapallo oli toissijaista kun seuran presidentti Geoffrey Watling osti Chasen ulos seurasta. Koko salaisuus Cityn taloudellisesta tilanteesta, n. 7 miljoonan punnan velat, paljastettiin, mutta uusi iloisempi aika oli koittamassa.
Kesällä 1996 Norwich taisteli taloudellisen selviytymisen puolesta kun velkoja järjesteltiin uusiksi. Seuran hallitus vastasi fanien pyyntöön nimeämällä manageriksi Mike Walkerin, jonka toinen pesti Cityn peräsimessä kesti kahden kauden verran. Tuona aikana Norwich lähenteli nousupaikkaa, mutta uskomattomat vakavat loukkaantumiset toistensa perään ja taloudellisten resurssien puute estivät vakavan taistelun noususta.
Kentän ulkopuolella tunnettu TV –kokki Delia Smith liittyi miehensä Michael Wynnin kanssa seuran johtoryhmään ja myöhemmin hankki heille suurimman osan seuran osakkeista. Heidän mukanaan tuli uusia ideoita seuran profiilin nostamiseksi ja Valioliigaan nousun vauhdittamiseksi.
Kolme päivää ennen 1997-98 –kautta manageri Mike Walker erosi tehtävästään ja vaikka hänen aikanaan Norwich ei saavuttanut mitään suurempaa voittoa, oli hänen lähtönsä yllättävä. Kesän 1998 aikana etsittiin raivoisasti uutta manageria ja juuri ennen kauden alkua Bruce Ricoh nimitettiin virkaan, Bryan Hamilton apunaan. Joukkueen kannattajat olivat nimityksen suhteen optimistisia.
Norwich sai lupaavan alun kauteen 1998-99 voittamalla Ipswichin 1-0 Portman Roadilla ja jouluun mennessä nousutoiveet olivat lupaavat kunnes tuli putki jossa joukkue ei voittanut kotipeliä ennen kuin toukokuun alussa. Keskikenttämies Keith O’Neill myytiin kauden aikana Middlesbroughiin ja joulukuussa 1998 Bob Cooper korvasi Barry Lockwoodin seuran puheenjohtajana.
Kauden 1999-2000 alussa Norwich Cityn ympärillä oli ilma täynnä optimismia. Avainpelaajien loukkaantumiset ja huono kauden alku kuitenkin varmistivat ettei seura missään vaiheessa uhannut nousua. Marraskuussa toimitusjohtaja Gordon Bennett jätti seuran siirtyäkseen Aberdeenin palkkalistoille. Hänen katsotaan pelastaneen joukkueen vuonna 1996 edellisen puheenjohtajan Robert Chasen lähdön jälkeen.
Maaliskuussa 2000 Bruce Ricoh jätti seuran ja Bryan Hamilton otti väliaikaisesti managerin viran hoitaakseen. Hamiltonin ensimmäinen peli oli vierasottelu Ipswichia vastaan josta Norwich otti komean 2-0 –voiton. Voitto johti siihen että Hamiltonille annettiin managerin virka pysyvästi.
Uuden vuosituhannen alku: We’re Premier League – again!
Kesällä 2000 Philip Mulryne ja Craig Bellamy palasivat vakavien loukkaantumisten jälkeen joukkueen riveihin. Avainpelaajien mukanaan tuoma optimismi haihtui kuitenkin nopeasti kun Bellamy myytiin Coventry Cityyn vain neljä päivää kauden alun jälkeen. Manageri Bryan Hamiltonin yritykset vahvistaa joukkuetta olivat tuloksettomia ja viisi perättäistä liigatappiota johti hänen eroamiseensa 4. joulukuuta 2000. Apuvalmentaja Nigel Worthington otti väliaikaisesti hoitaakseen managerin tehtävät ja parantuneiden otteiden myötä hänestä tuli seuran kuudes manageri kuudessa vuodessa tammikuun toisena 2001.
2001-02 –kausi oli Worthingtonin ensimmäinen täysinäinen kausi managerina ja uudenlainen optimismi alkoi levitä Carrow Roadille. Kausi joka pysyy kaikkien mielissä pitkään alkoi Clint Eastonin, Mark Riversin, Paul Crichtonin, Neil Emblen ja Marc Libbran saapumisella joukkueen palkkalistoille. Hankintojen runsas määrä johtui osittain siitä että vuonna 2002 tuli kuluneeksi 100 vuotta seuran perustamisesta. Worthingtonin joukkue pelasikin harjoituspelit vapautuneesti, mutta vasta ykkösliigaan noussut Millwall murskasi Cityn 4-0 ja uusi pitkä kausi näytti olevan edessä.
Seuraavaksi vastaan asettui Carrow Roadilla sarjan mestarisuosikki Manchester City ja Marc Libbra teki debyyttiottelussaan uskomattomaan maalin johten Norwichin 2-0 –voittoon. Nuo kaksi ensimmäistä peliä kuvasivat hyvin vuoristoratamaista kautta, jonka päätteeksi viimeisenä päivänä City varmisti pudotuspelipaikan. Kauden viimeisenä päivänä Norwichille riitti se että se saa kotiottelustaan Stockport Countya vastaan paremman tuloksen kuin Burnley omastaan. Philip Mulryne vei Cityn johtoon juuri ennen taukoa mutta tieto Burnleysta kertoi että siellä tilanne oli myös 1-0. Norwich tarvitsi toisen maalin ja vain 15 minuuttia ennen täyttä aikaa Malky Mackay puski Clint Eastonin syötöstä Cityn 2-0 –voittoon.
Kaksiosaisessa välierässä Wolverhampton Wanderers tarjosi haasteen Norwichille, mutta City voitti kotona 3-1 ja pelasi vieraissa viisaasti puolustaen itsensä nousufinaaliin yhteismaalein 3-2. Finaalissa Millennium Stadionilla vastaan asettui Birmingham City.
Äärimmäisen tasainen ottelu meni jatkoajalle tilanteessa 0-0 ja Iwan Roberts avasi jatkoajalla maalihanat tekemällä 1-0 –maalin Citylle. Birmingham tuli kuitenkin tasoihin Geoff Horsfieldin maalilla ja nousija ratkottiin rangaistuspotkuilla. Birmingham meni lopulta Valioliigaan 4-2, mutta Cardiff oli Norwichille unohtumaton kokemus ja sopiva päätös kaudelle, joka toi seuran varteenotettavaksi nousijaehdokkaaksi.
Kaudelle 2002-03 Norwich ei näyttänyt kärsivän playoff –krapulasta, mutta avainpelaajien loukkaantumiset kauden viimeisen kolmanneksen aikana pudottivat Cityn kahdeksanneksi. Philip Mulryne teki jatkosopimuksen ja FA Cupissa lopulta finaalissa ollut Southampton päätti tien. Nuorista akatemia –pelaajista itsensä löivät läpi Ian Henderson, Jason Shackell ja Ryan Jarvis, josta tuli nuorin Cityssä pelannut pelaaja ottelussa Walsallia vastaan 19. huhtikuuta 2003. Hän oli tuolloin 16 vuoden ja 282 päivän ikäinen.
Kentän ulkopuolella julkinen osakeanti kauden 2003-04 alussa auttoi seuraa kuromaan umpeen konkurssiin menneen ITV Digitalin jättämän aukon TV –tuloissa ja uusi kausi oli valmis alkamaan.
Alkukaudesta Norwich kamppaili maalinteko-ongelmien kanssa, varsinkin vieraspeleissä kunnes kolmen kuukauden lainasopimukset Peter Crouchin ja Darren Huckerbyn kanssa johdattivat Cityn sarjan kärkeen. Juuri ennen joulua joukkuetta vahvistettiin Leon McKenziellä ja Mathias Svenssonilla. Tämän jälkeen joukkue ei enää luovuttanut sarjakärjen paikkaansa ja voitti joulun aikaan kaikki kolme peliään Ipswichia, Nottinghamia ja Derbya vastaan. Huckerbyn siirtyi samalla kokonaan Norwichin palkkalistoille.
Keväällä Huckerby näytti olevan kaikkialla, loppukaudesta Norwich voitti yhdeksästä viimeisestä pelistään kahdeksan ja ei paitsi varmistanut Valioliigaan nousuaan vaan myös Ykkösliigan mestaruuden kahdeksan pisteen erolla seuraaviin.
Norwichin keskustaan pakkautui arviolta yli 50000 ihmistä seuraamaan kun kapteeni Adam Drury nosti mestaruuspokaalin ilmaan ja joukkue kiersi keskustaa avolinja-autossa. Kesän 2004 aikana seura sai valmiiksi Jarrold Standin laajennuksen ja aloitti työt Jarrold Standin sekä Norwich & Peterborough Standin välisen kulman muuttamisen katsomoksi. Carrow Road ja Norwich City olivat valmiita Valioliigaan.
Valioliigasta takaisin Championshipiin
Norwichin viimeisin urakka Valioliigassa ei kestänyt yhtä kautta kauempaa vaan kauden 2004-05 päätteeksi odotti paluu sarjaporrasta alemmas. Aivan penkin alle kausi ei kuitenkaan mennyt vaan siihen mahtui mukaan mm. voitto Manchester Unitedista Carrow Roadilla maalein 2-0. Kausi huipentui taisteluun putoamisesta kun neljä joukkuetta oli sarjan päättyessä kahden pisteen sisällä. Nelikosta ainoastaan West Bromwich Albion säilyi Valioliigassa, Crystal Palace, Norwich ja Southampton putosivat Championshipiin.
Tammikuussa 2005 lupaava nuorukainen Dean Ashton siirtyi Crewe Alexandrasta Norwichiin seuran ennätyssummalla, Norwich maksoi 3 000 000 puntaa hyökkääjästä. Hyökkääjä/keskikenttämies David Bentley oli myös tehokas ollessaan lainalla Arsenalista.
Pudottuaan takaisin Championshipiin Norwich kärsi putoamiskrapulasta eikä Nigel Worthington saanut joukkueestaan parasta irti. Loukkaantumiset vaivasivat ja vuoristoratakauden päätteeksi City oli yhdeksäs. Tammikuussa 2006 Dean Ashton myytiin West Ham Unitediin 7 250 000 punnalla, joka on Norwichin ennätys siirtosumma.
Koko kauden 2005-06 fanien keskuudessa kyti epäluottamus manageri Worthingtonia kohtaan ja kevään aikana protesteja ilmaantui. Worthingtonilla oli kuitenkin seurajohdon tuki takanaan ja näin hän sai jatkaa aina syksyyn 2006 asti. Kauden 2006-07 alussa tilanne seurassa oli odottava. Vahvistuksia ei liiemmin kuulunut ja otteluiden päättyessä tasapeleihin tai niukkiin tappioihin alkoi seurajohtokin hermostumaan. Lopulta Worthington erotettiin ja hänen seuraajakseen nimettiin Peter Grant. Grant saikin Cityn pelaamaan uudella energialla ja Robert Earnshaw on tehnyt maaleja lähes liukuhihnalta. Viimeisestä kolmesta pelistään Norwich on hävinnyt kaikki äärimmäisen niukasti, mutta joukkueen sisällä on kuitenkin uskoa parempaan. Tuskin tällä kaudella nousua takaisin Valioliigaan tulee, mutta ehkä sitten vuoden päästä.
