Jump to content

Sami Paakkanen

Members
  • Viestit

    1 105
  • Liittynyt

  • Viimeksi vieraillut

Tietoja käyttäjästä Sami Paakkanen

  • Taso
    Senior Member

Viimeisimmät vierailijat profiilissa

236 profiilin katselua
  1. Valmentajakoulutus kaipaa muutosta !

    Tää artikkeli liittyy tähän jollain tavalla: http://time.com/5125421/gregg-popovich-san-antonio-spurs-success/ Pieni lainaus tekstistä: “A lot of coaches can yell or be nice, but what Pop does is different,” said assistant coach Chip Engelland. “He delivers two things over and over: he’ll tell you the truth, with no BS, and then he’ll love you to death.”
  2. Hyvän pelaajan kuulee usein olevan luova, intohimoinen. Herkkyydestä ei niin usein kuule puhuttavan hyvänä ominaisuutena, vaikka sitä se nimen omaan on kun se on saatu valjastettua hyvään käyttöön. Mitä on luovuus tai intohimo, entä herkkyys? Usein hyvästä pelaajasta tai yhdestä hetkestä uralla, puhutaan flow-tilana, siitä kun on pelissä sisällä, pääsee vastustajan pään sisään, haistaa tilanteet, vie peliä, vie vastustajaa, lukee vastustajaa / peliä kuin avointa kirjaa, aistit ovat todella terävinä, osaa ennakoida.. mitä muuta? Auttakaa te lukijatkin. Kertokaa mitä muuta ! Tuntuu köyhältä kirjoittaa yksin, rikkaus on kuitenkin siinä kun kuulee useiden ihmisten ajatuksia. Miten muuten voisi parilla sanalla kuvata hyvää pelaajaa, peliä tai suoritusta? Millaisia lauseita katsomoissa kuulee tai pelaajien puhuessa toisista, joilla mennyt todella hyvin jokin ottelu tai tilanne? Se mitä noiden kaikkien takana on niin osa jo arvaakin Tunteet. Luet vastustajaa. Vähän vapaammin assosioiden: Mitä luet.. hänen liikkeitään.. mitä niistä voi tietää... mitä hän ajattelee seuraavaksi.. mistä sen tietää.. kun on hänen pään sisällään.. ymmärtää mitä hänellä mielessä. Ajatuksia emme osaa lukea, mutta tunteita voimme. Osa voi olla loogista päättelyä ja osa meistä on siinä hyviä. Aivot ovat valtava tietokone. Kun ne virittää käyttöön niin ne vasta ovatkin sitä. Tunnetason käyttö on valitettavan vähäistä, varsinkin treenattu sellainen. Väitän kuitenkin että kyse on paljon tunteiden lukemisesta. Jos näet vastustajan olevan pelokas, ymmärrät mihin suuntaan hän antaa sen vähiten pelottavan syötön. Jos taas luet vastaustajan olevan hyvin itsevarma tai ylimielinen, niin tiedät mihin suuntaan hän silloin syöttää. Sama jos ajattelet hänen epäröivän tai jos näet hänen olevan vihainen. Usein seuraukset ovat odotettavissa olevia. Niillä on ennustettavuus. Sama kuin käsittääkseni pokerin pelaamisessa. Siinä luetaan toista. On tiettyjä seurauksia tietyille tunteilla ja tietty todennäköisyys niiden tapahtumiselle. Jos esimerkiksi näet pelon niin on varmasta tietty todennäköisyys, että osaat sanoa mihin suuntaan pelokas vastustaja antaa seuraavan syötön. Itse voisin väittää kentällä lukevani juuri näitä asioita tänä päivänä vastustajastani. Teen sen niin nopeasti vaiston varassa, etten sitä mieti. Näen silmillä tarvittavan. ihmisten keho kertoo tunteista, ilmeet, asennot, ääni, katse ja kuten oli jossain yliopistossa tutkittu niin haju paljastaa myös tunteet. Näiden viestin varassa olen kentällä. Pallo pyörii mihin pyörii ja pelin hahmottaminen on kiinni kyvystäsi keskittyä. Jos tunteet kovin häiritsevät keskittymistäsi niin sen kokonaisuuden hyödyntäminen on paljon heikompaa kuin jos olet läsnä hetkessä. Kyse on pitkälti siitä, kuinka herkkä olet itsesi suhteen. Kun tunnet todella tarkasti omat pelkosi esimerkiksi, on sinun hiton paljon helpompi nähdä niitä vivahteita myös toisista. Pyhä yksinkertaisuus tai ehkei niin pyhä.
  3. Valmentajakoulutus kaipaa muutosta !

    Hmm.. heräsin ja mietin tätä kirjoittamaani aihetta. Usein olen jutellut valmentajien kanssa. Kun en ole heille valittamassa tai puuttumassa heidän tapoihin tehdä työtään, minut otetaan keskusteluun mukaan hieman toisella tasolla. Kuulen usein, kuinka raskaita ne vanhemmat ovat, joilla on tarvetta tulla sanomaan miten valmentajien pitäisi tehdä tai mitä ongelmia he näkevät oman nuppunsa pelaamisessa tai kuinka peluutetaan vääriä pelaajia tai väärissä paikoissa ja ja ja, tätä listaa voisi jatkaa taas kilometrin. Jokainen valmentaja tietää varmasti mistä puhun. Huomatkaa että hieman kärjistetysti tuon taas asian esille, mutta se joskus on juurikin näin. Se tunne joka on valmentajista kuultavissa on melkoinen vitutus. On ajoittain (aina?) helvetin raskasta kuunnella kaiken tietävien vanhempien ohjeita ja neuvoja, yleensä valmentajan työhön kohdistuvaa puuttumista. Mitä tuo nimenomainen vitutus on, siihen ei nyt upota. Mitä tuo puuttuminen sitten on niin se on sitä vuorovaikutusta, jota pitäisi opiskella. Mitä se vanhempien viesti pitää sisällään ja miksi juuri minä valmentajana reagoin siihen näin kuin reagoin. Millaisia tunteita viestit pitävät sisällään? Nämä kyseiset asiat olisi hemmetin tärkeitä junioreiden ja nuorten valmennuksessa ja heidän vanhempien kohtaamisessa. On paljon helpompi olla tilanteessa, jos kuulee sanojen takaa tunteet ja niille on sanat. Joskus auttaa sanoa ne vain ääneen. Meillä on paljon vanhempia, joilla ei ole sanoja tunteilleen. Joku vanhempi on lapsensa puolesta vihainen ja turhautunut. Joku taas käy valtataistelua valmentajan auktoriteettia kohtaan lapsensa puolesta. Jollakin vanhemmalla on itsellä palo valmentaa ja näkisi että tekee homman paremmin, sekä taustalla vielä sopiva määrä kateutta, jolloin soppa onkin jo valmis. Mitä valmennuksella sitten on? Usein koetaan ettei ne vanhemmat ymmärrä mitään lajista ja tulevat neuvomaan. Näin asia ei välttämättä ole. On paljon hyvin valveutuneita vanhempia, joilla ehkä omaa pelitaustaa vuosien takaa ja suuri kiinnostus pelejä kohtaa eli katsovat aktiivisesti. Mistä silloin on kyse? Valmentajan tunteista. Hän saattaa kokea arvoaan vähäteltävän tai hänen ymmärrystään ei arvosteta. Joskus kyse on siitä, etä tuo vanhempi siirtää lapsensa turhautumista vanhemmalle ja tämä sitten auliisti on sen ilmaisija, jolloin hän joskus siirtää samaisen tunteen valmentajan kannetavaksi eli se turhautuminen voi olla juurikin tätä joskus. Jos siitä saa hetkessä kiinni ja sen sanoo ääneen, se riittää joskus laukaisemaan tilanteen. Jos vanhempi on hyvin turhautunut ja tulee sättimään valmentajaa viikonlopun pelireissusta valmentajaa, joka on istuttanut penkillä hänen lastaan. Turhautuminen ja sen nostattama ärtymys/viha/aggressio. Miltä tällaisten tunteiden kohtaaminen valmentajana tuntuu, mitä tunteita se herättää? Joillakin herää puolustus ja joillakin hyökkäys, mutta usein pelko tai aggressio/viha/ärtymys tai se turhautuminen. Joku kuuntelee ja ei reagoi mitenkään ja mikäli se on sitä huomiotta jättämistä niin aika pian voi olla odotettavissa, että kyseinen lapsi joukkuetta vaihtaa. Valmentaja on tyytyväinen päästessään rasittavasta vanhemmasta eroon. Seuratasolla tai laajemmin katsottuna koko urheilun tasolla, asia on erityisen huono. Se palava intohimo ja tunne, joka näkyy vanhemmasta on arvokas peliväline hänen lapsellaan käytössä ollessaan, sillä sitä ei kaikilla ole - Sen ymmärtäminen on vain vaikeaa, se kun joutuu olemaan tunteiden kanssa tekemisissä. Mitä muuta vanhemmat reaktiot voivat kyseisessä tilanteessa herättää? Riippuu miksi pelaaja on ollut penkillä. Tämä penkki voi myös olla kohdistunut vanhempaan, hän on penkitetty, hänen sanansa ovat ne joita ei haluta kuulla, niitä ei nähdä tarpeellisena. Mistä kyse. Tunnetason viestiä ei tavoiteta. Tämä sama kuuluu läpi urheilun. On niitä vaikeita ihmisiä ja sitten ne kenen kanssa on niin helppo tehdä yhteistyötä ja olla. Jos olemme näin mustavalkoisia niin meillä jää erilaisuuden suuri rikkaus hyödyntämättä. Se ei ole helppoa, mutta kun sen oppii niin se antaa paljon kaikille ! Tätä kirjoittaessa tulee väkisin mieleen oma itseni. Minun käytös ja minun oleminen tässä kulttuurissa. Kirjoitan itsestäni teille, kuinka minua tulee ymmärtää. Kiva kun on psykoanalyyttinen pohja koulutuksessa niin asia kääntyy usein myös näin Asiat ovat aina lähellä itseämme. Olen kokenut moista kohtelua ja siitä täällä puhunutkin. Olen kokenut ja kuunnellut muiden kokeneen. Kuulen usein pelaajien kokevan sitä ja siitä puhumisen heitä helpottavan. Se kun pelaajat oppivat itse ottamaan oman turhautumisensa puheeksi valmentajansa kanssa, ne vanhemmat voidaan jättää valjastamatta oman turhautumisensa kuljettajina. Uskon vuorovaikutuksen ottamisen osaksi koulusta tuovan valmennukselle lisää välineitä, ymmärrystä ja mahdollisuuden käyttää niitä kaikkitietäviä vanhempia avukseen. Nämä vanhemmat ovat usein hyvin herkkiä tunnetasolla, joidenkin tunteiden/asioiden suhteen ja siitä olisi varmuudella apua, jos sitä osattaisiin hyödyntää seuratasolla/joukkuetasolla. Monesti heillä on vielä halua päästä mukaan, mutta heidän mukaan ottaminen on myös riski. Paljon sellaista narsismia, joka on vaikeasti ohjattavissa ja hallittavissa. Pahimmassa tapauksessa se on sitten seuran hallituksessa saakka ja silloin muut liukenevat ja laadukas tekeminen sulaa koko seuran osalta, kun se paska nyt usein valuu alas päin.. Ihmiset eivät jaksa ja väistyvät, lopettavat. Näissä kohdin olisi tärkeää olla seuroissa ymmärrystä moisten asioiden osalta. Sitä ei vain valitettavasti ole. Sama näkyy työelämässä. Vaikenemalla yritetään vaikuttaa siihen, jos se paha menisi itsestään pois. Se on vähän sama kuin laittaisi pään pensaaseen. On paljon tietoa ja taitoa monista tärkeistä asioista, joista esimerkiksi minulla ei ole mitään hajua, mutta se vuorovaikutus ja ryhmien dynamiikan ymmärtäminen on tärkeää. Kun tätä osaamista ei ole niin asiat muuttuvat hyvin raskaiksi ja ne vellovat pahimmissa tapauksissa vuosia, rikkoen kaiken hyvän, jonka edellinen seuran toimiva hallitus on rakentanut kovalla työllä. Taanoin juttelin yhden paljon valmentaneen kanssa ja hän kuvasi tilannetta, että on ollut riidoissa vuosikymmeniä yhden kanssa ja ei ole väleissä tämän kanssa. Katkaissuut täysin välinsä. Tästä nyt kirjoittaessani, se vain tulee vahvemmin näkyväksi, ongelmat ovat hyvin laajoja ja vaikuttavat monella tasolla. Vuosien välirikot ovat siitä karuin esimerkki. Miettikää millainen kolo yhteistyössä. Molemmilla olisi varmasti osaamista vaikka muille jakaa, mutta kun kun ei. Voidaan aina todeta ettei kemiat toimineet. Sitä se ei ole. Se kemia on toki kemiaa, sitä tunteet ovat, mutta niiden asioiden kanssa voi tehdä töitä ja se ei aina ole edes kovin vaikeaa. Kun kiven saa pyörimään niin se sammaloidu. Ongelmien näkyväksi tekeminen on kuitenkin hyvin tärkeää ja se tarkoittaa usein sanoja, jotta niistä on lupa puhua ja niiden kanssa voi silloin tehdä töitä. Meillä on liikaa vaikenemisen kulttuuria vaikeissa asioissa. Toki mitä vaan ja missä vaan ei ole hyvä suustaan päästellä. Tätä on myös itse pitänyt elämässä opetella Jostain on kuitenkin aloitettava..
  4. Valmentajakoulutus kaipaa muutosta !

    Hmm.. mieten aamusta taas oman alani juttuja.. Tämä aihe osui ajatuksiini sitä kautta, kun tuo valmentajakoulutus on ehkä keskittynyt liiaksi teknisiin asioihin ja suorituksiin. Taitoa ja taktiikkaa. Ongelmat ovat arjessa kuitenkin aika monisyisiä ja psyykkisiä/vuorovaikutuksellisia. Iso ongelma on vuorovaikutuksellinen ja se polttaa kovin. Se polttaa loppuun osan valmennuksesta, ku njohto on perseestä ja vanhemmat piinaa ihme asioilla. Vanhemmat, jotka ovat milloin mitäkin ja usein täysin ymmärtämättömäksi tulkittuja. Tuo paska saa valmentajat lopettamaan työskentelyn ja toki osalla ne seuran sisällä kukkivat erimielisyydet, joita ei osata selvitää millään mittarilla mitattuna.. Osa vanhemmista kypsyy ja vie pelaajat pois lajin parista. Osa urheilutoimen johdosta kärsii ja palaa loppuun juuri vuorovaikutuksen ongelmien vuoksi. Seurojen hallitukset voivat olla oikeita mätäpesiä. siellä istuu milloin mitäkin ja mistäkin syystä. Asioista ei osata keskustella, koska tunteet ovat niin solmussa. Siihen saisi melko helposti muutosta, mutta ei ole rohkeutta ja halua siihen. Riidellään teknisistä asioista ja se kokouksessa vellova tunnemössö on ihan vierasta ja jää tyysti vaille huomiota. Ja tavallaan sama on mielestäni tapahtunut lupaavien pelaajien kohdalla, valmennus ei ole ymmärtänyt urheilijaa ja/tai urheilija ei ole kokenut tuleensa ymmärretyksi ja lähtenyt vittuun.. Usein se tarkoittaa kirjaimellisesti tuota.. Nuorien miesten kohdalla naiset alkaa polttamaan ja päihteet tulevat mukaan. Mun lyhyt tulkinta on se, että sitä naisellista ja ymmärtävää puolta kaivataan, ei sitä urpoa valmentajaa, joka vaan sanelee, muttei kuuntele/ymmärrä. Sit päihteillä haetaan apua murrosiän jo itsessään tuomiin tunnemyllerryksiin, jopa ilman tuota urpoa valmentajaa. Vuorovaikutusta ja psyykkistä suurimmaksi osaksi. Ei siis kyse ole mistään pienistä asioista ! Sit paljonko meillä valmennuskoulutuksissa keskitytään näihin puoliin? Nada vai olisko jopa yhden päivän koulutus. No, kyllähän päivässä oppii noi kaikki ongelmat handlaamaan, ei brobleemos. eli buenos dias vaan kaikille !
  5. Valmentajakoulutus kaipaa muutosta !

    Olen tässä taas vähän pohtinut ja ajattelin kertoa teille, millaisia asioita mielessä pyörii näin lauantai aamusta Valmentaminen on kuin opettamista jollain tavalla. Oppiminen taidetaan ymmärtää opettamisen perinteiden kautta ja siitä on viime vuosina puhuttu. Olen itse ollut opettajana joitakin vuosia peruskoulussa ja saanut sitä kautta kurkistaa opetuksen ihmeelliseen maailmaan ja sitä se mielestäni todella on. Paljon on puhetta uudistuksesta ja luovuudesta, itseoppimisesta ja PALJON, PALJON myös muusta. Kauniita sanoja ja ihmismielen ymmärtäminen on edelleen yhtä vähäistä kuin olen ymmärtänyt sen olleen jo 100 vuotta sitten. Ei ole täysin ymmärretty motivaation ja mielekkyyden merkitystä. Ei osata laittaa rajoja ja kykyä asettua oppimisen psyykkiseen tilaan ei siten synny. Nyt on koulussa menossa vaihe, kun vanhasta yritetään ponnistaa kohti uutta. Miljoonia asioita sekotetaan samaan soppaan ja kaikesta halutaan sääntö tai laki. Oppilaiden halutaan itse ymmärtävän koko oppimisen prosessi ja sitä heille nyt opetetaan. Ajatuksesta, suunnitelmaksi ja siitä kohti valmista työtä ja sen jälkeen itsearviointia+ kaikki tämä kuvataan johonkin portfolioon. Olen joitakin koulunpenkkejä elämäni aikana jo ehtinyt koluta. Pari ammattikoulua ja psykoterapiakoulutus ja oppisopimuskoulutus jatkoksi ammattikoululle, iltalukiota, erilaisia lyhyempiä kursseja melko paljon. Olen yhden pienen viikonlopun valmentajakoulutuksen myös käynyt Olen jutellut sitäkin enemmän valmentajien kanssa heidän koulutuksestaan ja nähnyt heidän koulutuskalenterinsa / koulutusohjelmansa. Sain vuoden käydä seuraamassa Olympiakomitean valmennusosaamisen työpajassa, mistä siellä on kyse. Olen lisäksi seuraunnut valmentajia työssään todella paljon niin tämän psyykkisen valmennuksen kautta kuin vanhempana parin oman lapsen harrastamisten kautta. Olen myös puhunut paljon muiden vanhempien kanssa heidän lasten harrastuksista. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta yritän päästä juurista kohti pintaa. Se joka ei itse ole oppinut eri tavoin, ei oikein voi kovin hyvin opettaa tuota erilaista tapaa eteen päin. Se ymmärrys pitää olla ensin itsellä. Ymmärrys ei tule ainoastaan teoriasta, se on kokeilemista, etsimistä, virheiden tekemistä ja itseensä tutustumista suurelta osin. Vanhuus voi tuoda mukanaan viisautta. Nyt meillä koulutus on kuitenkin monessa mielessä vielä sitä perinteistä. Jollakin on suurempi tietoa ja se halutaan saada taotuksi tyhmempien päihin, kaataa niille joilla sitä ei ole, antaa mahdollisuus oppia ja nyt tämä, opetetaan oppilaita itse oppimaan. Paljon on kliseitä, joiden voi nähdä elävän kulttuurissamme ja kuulla oppilaiden tai valmennettavien olevan niin kypsiä tähän tapaan ja valmentajien / opettajien olevan niin kypsiä näihin joilla ei ole tarpeeksi halua / motivaatiota oppimiseen. On myös niitä, jotka tekevät asioita omalla tavallaan.. me kaikki Meitä halutaan kuitenkin jatkuvasti saada samalle viivalle ja tekemään täsmälleen samoja asioita. On seuroissa valmennuslinjauksia ja siitä on tullut ase erilaisuutta kohtaan, aitoa ymmärrystä ja jokin etsimistä kohtaan. Linjauksissa on hyvät puolensa, mutta aseena sitä ei tulisi käytää ja sellaisena se usein kuulostaa olevan. Aseeksi se muuttuu, kun jotain kohtaan tunnetaan aggressiota. Se ei ole kovin viisasta tämän opetuksen/valmennuksen näkökulmasta. Perustelen tarinalla hieman.. Riitelimme töissä juuri tästä aiheesta torstaina. Puhuimme työkalun laadusta. Toiset puhuivat säännöistä jollainen sen työkalun pitää olla ja minä taas työkalun tarkoitukseensa mahdollisimman hyvin toimivasta muodosta. Minulle muistutettiin säännöstä. Tuo sääntö on itse keksitty (ei sellaista ole missään olemassa). Minusta se on vain tapa yrittää hallita ahdistavaa aihetta. Itse puhuin työkalun käyttötarkoituksesta ja sen mukaisesta muodosta. Toiset vain inttämään että sääntö sanoo sen kuuluvan olla tällainen ja tällainen. Nyt ei siis kyse mistään laista. Sääntö, joka on itse keksitty tai luotu. Tuota sääntöä ei ole missään ja onko sillä väli edes olisiko sellainen olemassa. Työkalun tulisi olla sellainen, että se palvelee parhaiten käyttäjäänsä juuri hänen tarvitsemassaan työssä. Siihen tarkoitukseen niitä ihminen on kai koko olemassaolonsa ajan yrittänyt kehittää Hassu ajatus, että jokin sääntö kertoo sinulle millainen työkalun tulisi olla. En vain omaan ajatukseeni tätä ongelmaa pohtiessani halunnut luottaa, sillä itse olen hyvin vähän kyseistä työkalua tarvinnut elämässäni. Kysyin parilta hyvin kokeneelta puusepältä aiheesta, joiden tiedän oikeasti käyttäneen kyseistä työkalua. Kysyin tuolla kyseisellä työkalulla 45 vuotta hommia tehneeltä mieheltä asiasta ja vastaus oli sama kuin itse ajattelen. Työkalu on aina käyttötarkoitusta varten olemassa, omanlaisensa eli ei ole olemassa mitään sääntöä, eikä oikein voi olla. Jos jokin sääntö olisi, se estäisi työkalun käytön tyystin tietyissä töissä, se ei vain soveltuisi enää käytettäväksi työssä johon se on tarkoitettu. Töissä myös huomasin kysyä, oliko säännöstä hokeva ammattimies käyttänyt kyseistä työkalua paljon työssään ja ilmeestä näki ettei ole ja eipä hän edes siihen mitään muuta vastannut kuin: "Se on sääntö". Jäykkyyttä ja vihaa minua kohtaan. Nyt halutaan että tehdään "säännön" mukaan, jolloin työkalun ei ole enää hyvä työkaluana, vaan se noudattaa vain tuota jotain ihmeellistä ja itse keksittyä "sääntöä". Tästä saa ajatella mitä haluaa, itseä tämän kirjoittaminen nyt lähinnä huvittaa ja vähän myös pelottaa. Mietin juuri että paskaa tästäkin voi niskaan tulla, kun työasioita täällä netissä ääneen uskallan huudella, olenhan vaitiolovelvollinen. Toisaalta kerron prosessista, kuinka työtä kuuluu kehittää ja turhista säännöistä kyetä luopumaan. Itse en ole kovin helposti luovuttavaa sorttia ja meinaan käydä kysymässä ylemmältä johdolta, kuinka tämä mitättömän tuntuinen asia voisi ratketa oikealla tavalla. Voisin jättää asian tähän, pääsisin helpommalla. Ei ole minusta oikein niitä kohtaan, joiden tätä työkalua on arjessa käytettävä. Olen oikeassa ja tiedän sen. Jos työkalu ei ole kovin hyvä edes siihen mihin sitä tarvitaan, miksi tekisimme työmme säännön vuoksi väärin? Työni on asikaspalvelua, en ole itseäni varten noudattamassa jotain kuvitteellista "sääntöä". Ongelma on tunnetason ongelma työyhteisössämme aj tämä säännöstä keskustelu sen ilmentymä. Jäykkyyttä. Tämä on johdatus aiheeseen. Tämä samainen ongelma näkyy ja on helposti löydettävissä urheilumaailmasta. Olen törmännyt usein tilanteeseen, jossa asioita ei uskalleta sanoa ääneen, eikä varsinkaan sille, kenen kanssa niistä kuuluisi keskustella. Kotona pelaajille "niistä" puhutaan ja valmentajaa paheksutaan, sama koulussa. Vanhemmat haukkuvat melko tavalla opettajia ja usein myös opettajat vanhempia, sekä urheilussa valmentajat keskenään vanhempia. Usein sitä haukkumista ei osata pukea oikealla tavalla sanoiksi ja siksi se jää sellaiseksi selän takana paskan jauhamiseksi, tuulettamiseksi. Saa pahimman vitutuksen sanottua ulos, muttei koskaan käydä sitä läpi sen kanssa johon se kohdistuu. Se ei helpota itse ongelmaa. Tyhjentää hetkeksi vain vitutuksen ulos ja sama meno voi jatkua vuodesta toiseen. Tämä näkyy ja kuuluu urheilussa todella voimakkaasti. Valmentajat ja vanhemmat, valmentajat ja seuran valmennuspääliköt tai johto.. seuran hallitus.. lista on pitkä ja karu katseltava. Tämän vuoksi seuraa vahdetaan, joukkueita hajoaa, valmentajat lähtevät, jokin seura ei menesty ja urheilijat kuin myös valmentajat karttavat, urheilijat kärsivät ja kaiken tämän keskellä vielä odotetaan menestystä urheilijoilta. Jep.. Voisiko tämä olla yksi teema valmentajien koulutuksessa. Vuorovaikutuksella on niin valtava merkitys koko valmennusprosessissa, ettei sen arvoa sovi yhtään aliarvioida. Tämä pitäisi olla isossa osassa valmentajien koulutusta, mutta kun ei ole. Johtuu siitä ettei sen merkitystä ymmärretä koko laajuudessaan, ei haluta nähdä ahdistavuutensa vuoksi, koska ollaan aika keinottomia sen edessä kouluttajina. Ei voi paljon auttaa aiheen kanssa, jos ei siitä juuri mitään ymmärrä. Sitten palkataan psykologi tai psyykkinen valmentaja, joka voi olla teorian ja tilastotieteiden tuntija tai pahimmassa tapauksessa ei edes niitä.. Ei teoriassa opita ratkomaan ihmissuhdeongelmia. Ei ryhmien kanssa voi tehdä töitä, jos ei ymmärrä ryhmistä juuri mitään. Kaikki urheilu on tavalla tai toisella sidoksissa ryhmätyöhön, halusi sitä tai ei. Toinen kehittäminen koulutuksissa olisi tuo urheilijoiden observointi eli käydä seuraamassa urheilijoita (lapsia liikuntatunneilla, tarhalaisia urheilemassa) ja keskustella tekemistään havainnoista. Väitän että sellaisessa "turhassa" työskentelyssä on paljon aineksia luovuuden lähteille. Jokainen tekee havaintoja ja niistä poikii usein jotain johtopäätelmiä. Usein aluksi havainnointi on melko tylsää, havaitset samoja asioita, joita olet jo entuudestaan tottunut havainnoimaan. Jossain vaiheessa löydät jotain uutta ja se vois saada sinut miettimään sen merkitystä ja johtaa uuden äärelle. Sitä uutta myös löytää helpommin, jos käy läpi ryhmässä omat havaintonsa ja kuulee muiden tekemistä havainnoista. Uutta varmasti !! Jakamista ! Havainnot tekisi yksinään ja yhdessä keskustelisi niistä. Tämä voidaan nähdä todella tehottomana koulutusmuotona, kun tuloksia ei voi mitata. Et voi mitata osaako valmentaja nyt jonkin sääntökirjan ulkoa vai ei. On hiton vaikea mitata, mikä arvo voi jollain pieneltä tuntuvalla havainnoilla olla. Kuten se, kun eräs hyvä valmennuspäälikkö joskus oli havainnut/kiinnittänyt huomionsa kentän laadun muutokseen eli hiekasta tekonurmeen, joka ehkä vaikuttaa jollain tavalla urheilijan ominaisuuksiin.. refleksit ehkä paremmin hiekalla hereillä, kun yllättäviä pomppuja tulee niin paljon.. Mielenkiitoista !! Minusta aivan loistava havainto. Hyvä miettiä.. ja toisaalta sillä tiedolla ei tee mitään... Itse koulutan psyykkistä puolta. Tiedän että olen jotain asioita oppinut elämässäni ja paljon oman psykoterapian kautta sekä sitä opiskellessani. Näitä asioita haluan nyt siirtää muiden ihmisten käyttöön myös, koska ne ovat tehneet oman elämäni paljon helpommaksi ja mukavammaksi elää. Urheileminen itselläni on mitä suuremmassa määrin tänä päivänä nautintoa ja se flow on helppo saavuttaa missä vain tekemisessä. Kuinka teen tätä, kuinka "opetan". En kerro välttämättä kuinka asiat ovat, vaan sanon ääneen mitä näen tai koen niiden minulle merkitsevän. Jaan oman mieleni muiden kanssa. Mietin tässä omaa työtäni ja työskentelyäni, kuinka se poikkeaa perinteisestä opettamisesta, joka minusta ´tökkii´. Olisi mukava jos tähän ketjuun saisi jonkun minun valmennuksessa olevan mukaan puhumaan ja kertomaan omasta näkökulmastaan minun kanssa työskentelystä. Hmm.. mietin tässä samalla kirjoittaessani. Kyllä sanon joistakin asioista kuinka ne ovat. Sanon monista asioista, jotka ovat minulle tosia, kuten sen että jokaisella on tunteet. Se on yleistäen paikkansa pitävä väittämä. Jos sanon että kaikki pelkäävät, se on myös. Mietin miten tämä poikkeaa matematiikan opetuksesta, jossa sanotaan että 1+1=2. Se ei ehkä poikkea, mutta se tapa millä se tehdään.. Siinä on jotain minulle ominaista/erilaista. Olen nähnyt samaa ja aina kun kuulen sellaisesta valmentajasta, joka on jotenkin poikkeavan hyvä, halua mennä katsomaan mistä kyse. Etsin uutta valmennuskulttuuria. Se hyvä nousee intohimosta ainakin ja innostuksesta, rakkaudesta tekemiseen. Nautin hommasta paljon. En koe että minun on pakko saada ketään oppimaan tunteistaan/itsestään mitään, vaikka siihen tähtään. Jokainen päättää itse, onko halukas tutkimaan itseään. Matematiikassa on ehkä sama, mutta usein opettajalla on paljon paineita saada opetettua tietyt asiat lukuvuoden aikana. Olin töissä samassa koulussa neljä vuotta. Kolmena viimeisenä oppilaat valitsivat minut vuoden opettajaksi. Koko koulu sai siis äänestää kuka on heidän mielestään paras opettaja. Olin läsnä ja kuuntelin. Laitoin rajat. Mitään erikoista en tehnyt. Minun luokassa oli aina lupa puhua ihan mitä sylki suuhun tuo. Välillä juteltiin riidoista, luokan ilmapiiristä, välillä oppimisesta ja välillä itse aiheesta jota opetin Se oli kaikkein parasta nähdä, kun ne oppimista estävät tunteen oli käyty läpi ja oppilaat ryhtyivät itse tekemään töitä ja innostuivat opettamastani aiheesta. Joillain innostusta ei tullut. Se minun näkökulmasta oli siitä paljon kiinni, että elämä oli muilta osin niin helvetin raskasta, ettei ollut kykyä keskittyä koulun tarjoamaan opetukseen, ei minun tunneilla tai muillakaan. Väkisin moni opettaja yritti ja väsytti siinä itsensä ja samalla ajoi oppilaan nurkkaan, nurkkaan jossa oli vain hävettävää. Opettaja häpesi itseään ettei ollut osannut, vanhemmat häpesivät itseään kasvattajina ja eniten ehkä se nuori, joka ei osannut mitään.... Alustus aiheeseen taas tarinoissa ja kyllä tähän tulee lisääkin. Kaksi keskeistä ajatusta tekstissä valmennuskoulutukseen liittyen. Vuorovaikutus ja sen "kouluttaminen" sekä tuo havainnointi ja sitä kautta uuden löytäminen.
  6. Fyysisyys, keho, itsetuntemus

    Terve. Tuumailu käynnissä ja siitä puhumista ympäriinsä, miksei täälläkin. Tarinaa pukkaa Olin hiihtämässä pari iltana, ennen kuin keli vaihtui taas plussaksi. Käyn usein myöhään ladulla, että saisin sen oman rauhan ja ei tarvitsisi olla koko ajan huomioimassa muita. Saan työssäni ja harrastuksessani ottaa muita huomioon ihan riittävästi Luonto on hyvin kaunis näin helmikuussa, kun kello lähenee kymmentä on jo pimeä, mutta taivas on ollut nyt todella kirkas ja kuulas. Se saa metsän näyttämään kauniilta pimeän ja valkoisen lumen ollesa vieri vieressä. Välillä on mykistävää pimeän metsän ja aakean vuorotellessa, siinä on jotain maagista kauneutta. Hiihtoreittiini kuuluu paljon tasaisista ja muutama loiva mäki. Olin laduilla ja mietin että haluan laskea mäen silmät kiinni. Se tuntui todella mukavalta jo ajatuksenakin. Mäki oli melko loiva, ei kovin pitkä, eikä puita näkynyt aivan ladun vieressä, joten oli aika turvallista laskea silmät kiinni. Tuumasta toimeen. Mäen nyppylän päällä pieni tuuppaus ja silmät umpeen. Alkuun oli aika jännittävää. Ei kovin pitkään uskaltanut pitää silmiä kiinni. Olo touhusta oli kuin lapsella, se voitonriemuinen löytämisen ja onnistumisen tunne. Samaa tein kesällä pyörällä ajaessa, mutta se ei ollut niin rentoa, koska riski ajaa pöpelikköön oli aika paljon suurempi. Se rentous kun antoi ladun viedä, se tuntui maagiselta. Suljet silmät ja normaalisti käytössä oleva aistisi on pois käytöstä. Se sai minut kääntymään muihin tarjolla oleviin. Oli hyvin jännää kuunnella/tuntea kehon toimintaa. Pienet lihakset tekivät töitä mukaillen ladun pieniä ja hentoja muodonmuutoksia. Tunsi aina milloin mikäkin lihas toimi ja kuinka paljon. Olo oli hauska ja huvittunut. Olin tavallaan todella jännittynyt, olin valmis käyttämään lihaksiani pystyssä pysymiseen, mutta samalla olin rento. En pelännyt mahdollista kaatumista liiaksi. Lihaksien toimintaa oli uskomattoman nautinnollista seurata silmät kiinni. Tuo laskeminen oli jatkuvia yllätyksiä täynnä, koska en tiennyt minne päin latu oli milloinkin hieman painunut. Vieläkin tätä kirjoittaessa tilanne saa hymyn nousemaan Olin kuin lapsi hiekkalaatikolla ensimmäistä kertaa. Tämä kaikki juontuu Liikuntamyllyssä tekemästäni työstä näinä viime viikkoina. Olen istunut kymmeniä tunteja seuraamassa urheilijoita harjoituksissa ja elämäni ensimmäiset pienemmät hallikisatkin tuli nähtyä. Olen toistuvasti kiinnittänyt huomioni urheilijoiden tapaan katsoa jatkuvasti kelloaan. Siinä on jotain ärsyttävää. En pääse irti ajatuksesta, että urheilijalta puuttuu jotain mielen ja kehon yhteydestä. Sisäinen kello itselläni on usein hyvin tarkka, jos haluan. Tunnen kehoni toiminnan ja mihin se pystyy. Urheilijat näyttävät tarvitsevan kellon tuoman ajan suorituksensa seuraamiseen. Ulkoinen mittari. Mitattava määre. Ymmärrän, kisoissa sitä mitataan. Vai mitataanko? Jos olet vain ennen muita maalissa niin ei sillä ajalla niin väliä ole. Samasta aihe on noussut esille valmennuksessa ja se nousee aina valmennnettavien puheista, miltä näyttää ulos päin. Mietin itse miksi se on näin? Siinä se oman itsen tunteminen ja siihen luottaminen on keskeneräistä. Otin kirjahyllystäni muutaman kirjan, jotka käsittelevät kehollisuutta, sekä sen ja psyykkisen yhteyttä jollain tavoin ja rupesin tuumailemaan aihetta hippasen syvemältä. Toinen tarina ja se myös liittyy löyhästi aiheeseen. Tein soittimia harrastuksena kymmenen vuotta. Jossain vaiheessa, ihoni alkoi voimaan erittäin huonosti. Silmiä poltti ja nahka lähti silmäluomista ja ihon uurteet kasvoilla olivat ikään kuin tulehtuneet. Tätä kesti pitkään, varmaan vuoden tai pari. Sitä ei ollut koko ajan, mutta se ilmestyi ajoittain. En ymmärtänyt kehoani yhtään. Joskus tein havainnon kun olin ollut poissa verstaalta pari viikkoa, ettei minulla ollut oireita. Ajattelin voisiko se liittyä sinne. Mietin sitä ääneen verstaalla käydessäni. Ongelmaa oli vaikea selvittää, sillä oireet alkoivat jälkijunassa, joka selvisi myöhemmin. Kävin välissä lääkärilä. Lääkäri oli aika paska, sanoi jo ovelta että minulla on atooppinen iho, ei muuta. Istuin alas ja kerroin epäileväni allergiaksi ja liittyy varmaan soitinverstaalle tai johonkin muuhun. Lääkäri pysyi tiukkana ja sanoi että aivan selvä tapaus, atooppinen iho, eikä mikään allergia. Olin vielä eri mieltä ja sanoin että tunnen itse oman kroppani ja tiedän että ihoni on tyypiltään aika kuiva, mutta tämä on nyt jotain muuta. Lääkäri oli varma ovelta antamastaan diagnoosista ja määräsi minulle atooppisen ihon hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä. En ollut kovin tyytyväinen, mutta kokeilin. Kun oireet tulivat niin polte silmäluomissa vain lisääntyi määrätystä lääkkeestä. Ei kelvannut minulle. Kokeilin olla pari viikkoa pois verstaalta ja oireet katosivat. Menin verstalle aamusta, hioin tuota allergian aiheuttajaksi epäilemääni puuta ja lähdin pois. Ei mitään reaktioita. Illalla alkoi naamaa polttamaan ja oireet palasivat. Ne kestivät noin viikon / kaksi. Olin sen ajan pois verstaalta ja pari viikkoa siihen päälle. Ei oireita. Menin verstaalle ja hion samaista puuta. Illalla oireet alkoivat. Nyt homma oli minulle selvää pässinlihaa. Pääsin allergiasairaalaan tutkittavaksi ja tutkimuksissa selvisi sama asia, jonka jo tiesin. Erittäin paha allergia kyseiselle puulle. Paras hetki oli kun kävin reilun vuoden kuluttua terveyskeskuksessa ja näin sattumalta samaisen lääkärin käytävällä, joka piti atoopikkona. No, puheliaana miehenä nykäsin hihasta ja kysyin muistaako hän tapaukseni vuoden takaa, kun hän väitti ja väitti vastustelustani huolimatta atoopikon ihoksi? Hän muisti. Sanoin että olin ollut juuri allergiasairaalassa ja totesivat todella voimakkaan allergian minulle. Lääkäri oli vähän että no sepä hyvä kun löytyi syy. Minä hänelle sanomaan, että sinun pitäisi lääkärinä oppia kuuntelemaan potilaita. Olen 40 vuotta ollut kehossani ja tunnen sen hyvin, mutta sinä et kuunnellut yhtään, mitä minulla oli siitä sanottavaa. Kyseinen lääkäri veti herneet nenuun ja kääntyi välittömästi kannoillaan, luonnollisesti sanomatta minulle enää sanaakaan. Hyvin kesti kritiikin, urpo Samaa tarinaa on myös Liikuntamyllystä, jossa eräs urheilija kertoi menettäneensä hyvin ilmeisen Olympia paikan. Hän oli jossain kisoissa kertonut valmentajalle olevansa kipeä ja tämä ei uskonut, ottanut tosissaan ja urheilijahan urheili. Hän urheili itsensä niin kipeäksi ettei toipunutkaan ihan heti ja kisapaikka taisi karahtaa sen seurauksena kiville. Urheilija otti tämän itse puheeksi, kun sanoin että hyvällä itsetunnolla on iso merkitys urheilussa. Hän sanoi ettei hänellä ollut tuolloin riittävästi olla eri mieltä valmentajan kanssa, pitää puoliaan, luottaa itseensä. Urheilijan luottaminen oman kehonsa tuntemuksiin on siis tärkeää. Rajoista myös kyse, missä ne kulkevat, mitä kehon viestejä kuunnella herkemmin ja minkä verran on hyvä rasittaa vaikka ei tunnu niin hyvältä. Kipu puhuu fyysisyydestä omaa kieltään. Tässä vähän avausta kehollisuuteen. Se liittyy oleellisesti myös mielen toimintaa. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne kommunikoivat ja niiden kommunikaatio ja sen herkkyys on tärkeää. Se mahdollistaa paljon, mutta tekee helposti myös mahdottomaksi paljon.
  7. Futismatkat

    Tuo on toisaalta totta, täällä se juominen tarkoittaa usein JUOMISTA eli erityisen vahvaa jurria. En mä haluais katsomossa kuunnella kenenkään änkyrässä olevan halihumalaisia tilityksiä. Ja nyt jo porukka rynnii kentällä rähisemään ja jos enemmän alkoholia ni voisin kuvitella että enemmän epäasiallista käytöstä. Kyllä valitettavan usein meillä Suomessa humala johtaa huonolla tavalla sekoilemiseen.
  8. Valmentajana kehittyminen yksi idea..

    Terve ! Heti rikastui aihe, kun saimme mukaan uusia näkökulmia !!! Ryhmässä puhuminen on niin rikkautta. Tuo pieni pituushyppääjä ei ulkoisesti näyttänyt poikkeavan muista. Oli toki etniseltä taustaltaan toisesta maasta, mutta samassa ryhmässä oli muitakin ja he saivat kyllä kehuja. En tosin nähnyt oliko tuon pienen taaperon vaatteissa toisen paikkakunnan joukkueen logoja ja jos oli niin olivat varmasti Iranilaisen joukkueen, joista tuo iäkkäämpi kehuja ei varmasti ymmärtäisi yhtään mitään olen vähän asenteellinen, sori. Mukavan jänniä myös sinun pohdinnat Se mikä kuitenkin on se edessämme näkyvä tosia-asia, ettei tuo yksi pieni saanut kehuja ja muut niitä saivat. Se että minulle se viestii jostain aikuisen negatiivisesta tunteesta tuota pientä kohtaan. Usein se negatiivinen tunne on juuri ärtymystä/vihaa, mutta sen taustalla jotain mistä se on syntynyt. Taustalla voikin olla sitten monen kirjavaa tapahtumaa.. Pienen hyppääjän vanhempi voi olla jollain tavalla vaikuttanut työntekijän hyvinvointiin tai sen 100 euroa velkaa Se minua kuitenkin niin usein tökkää silmään, ettei aikuinen osaa käydä omaa vitutustaan läpi ja purkaa sitä sitten vaikka nyt noin, sanattomuudella. Tuo välinpitämättömyys/nonseleeraaminen on yksi henkisen väkivallan ikävimpiä muotoja. Se jättää usein kohteen miettimään syitä ja etsimään vikaa itsestään. Tässä kohdin ehkä joku ajattelee samoin kuin minä, ehkä se pikkuinen on aika vittumainen ja sen on syytä miettiäkin tekojaan. Totta tuokin puoli, mutta niitä tekoja on pienen helpompi miettiä, jos aikuinen on siinä tukena ja antaa sanoja asioille, syiden ja seurauksien suhteille. Mä ajattelen myös että tuo tilanteessa näkynyt käytös aikuisen toiminnassa on aikuisen kypsymättömyyttä. Tuon aikuisen tulisi kyetä käymään se oma vitutuksensa läpi ja sitä kautta auttaa myös lasta. Usein juuri tuo käsittelemätön vitutus/ärtymys/viha/kiukku/aggressio on monissa meidän aikuisten välisissä suhteissa myös vaikuttamassa. Se on aika helvetin suurien päätöksien tekijä.. tunteen läpi tehdään valintoja, ei enää järki juokse tai juoksee, mutta kovaa ja karkuun. Tuo esimerkki vanhempien asemasta on myös melko karua katseltavaa. Hiton hyvä esimerkki! Sillä on usein todella merkittävä vaikutus, missä asemassa vanhemmat ovat suhteessa valmentajaan tai valmentaja tämän seurauksena lapseen/nuoreen. On joukkueen johtajan lapsia pelaamassa edustuksessa, vaikka rahkeet eivät millään mittarilla katsottuna kyseiseen tasoon riittäisi. Sama asetelma toistuu ja toistuu ja toistuu. Millä sen saisi katkaistuksi? Onko mitään ideoita. Eikä tarvii olla niin järkeviä, hullut ideat kelpaa myös, niistä saattaa löytyä jotain uutta, jota ei ole hoksattu ennen tutkia/hyödyntää? Mä mietin ette joukkueen sisällä ole aina mahdollisuuksia puuttua moiseen, varsinkaan juniorityössä. Kun vanhempana tai pelaajana moisen sanoo ääneen niin siitä seuraa usein negatiivisia asioita. Olisiko tähän joku ulkopuolinen ja ammattitaitoinen selvittelijä olemassa? VVO:lla on tullut asuttua vuokralla. Olin mukana talomme asioisssa ja tuli välillä käytyä isoissa kokouksissa, joissa VVO kertoi linjoistaan ja muuta "mukavaa". Kerran oli järjestetty ilta, jolloin paikalta löytyi lakimies ja huoltoyhtiön edustaja, kierrätysvastaava ja mukana oli myös mies, psykoterapeutti koulutukseltaan, joka oli VVO:n palkkalistoilla selvittelemässä naapureiden välisiä vaikeita tilanteita. Hän meni paikan päälle. Riitelevät naapurit istutettiin samaan pöytään ja sit keskusteltiin asiat auki. Tämä sama voisi toimia urheilussa. Tuli hauska ajatus (jos tällainen palvelu olisi tarjolla niin se pitäisi tietenkin olla riippumaton taho, joka tuon psykoterapeutin palkan maksaa, ettei olla taas samassa veneessä ) kun tuo palvelu tulis käyttöön, voisin väittää että sinne ottais yhteyttä tuhannet vanhemmat/pelaajat saman tien. Se pitäisi toteuttaa ammattitaidolla, muuten tulisi lisää mutkia matkaan. Olen niin monta vuotta jo junnupuolen touhuja seurannut ja kuunnellut kentän reunalla sitä pahaa oloa, että alkaa jokin kuva jo mieleen hahmottumaan Toki samat ongelmat ovat aikuisillakin urheilussa. No, mulla taas irtoo lapasesta. Tarkotus oli myös pysyä aiheessa eli tuo pienten lasten urheiluun liittyvien havaintojen tekeminen. Uskoisin sen tuovan paljon lisää ajateltavaa, jos olisi osa valmentajien koulutusta. Jos koulutus kestää vuoden niin tuon vuoden aikana pitäisi käydä säännöllisesti seuraamassa, kirjata havaintoja ylös ja sit niitä käytäs yhdessä ryhmässä läpi ja pohdittas niiden vaikutusta urheilussa. Kouluttajan pitäisi olla valveutunut tässä asiassa, osata pitää yllä mielenkiintoa ja auttaa tutkimaan sekä pieniä yksityiskohtia että suurempia kokonaisuuksia. Niitä molempia on koko ajan näkyvillä, emme vain osaa kiinnittää huomiotamme niihin.
  9. Futismatkat

    Mä sain pienen sipasun samaan, kun oltiin tossa naapurissa, Virossa katsomassa paria peliä. Mun lompakolle toimiva ratkaisu, vaikka ehkä se paras ja rakkain on kotimainen jalkapallo Oltais ehditty saman päivän aikana käydä katsomassa Virossa kolmea matsia, mutta istumalihakset sanoi stopin. Ensin Nömmessä katsomassa Kaljun peliä ja sit sieltä takas stogella tullessa oli joku stadika, jossa oli just matsi alkamassa. Sit mentiin Tallinan joukkueen peliä katsomaan vähän myöhemmin. Oli aika hauskaa ! Mä en ole kaljan ystävä, mutta kaveri tykkää ja oli aika fiiliksissä ku sai juoda katsomossa. Tallinan kentän katsomo oli hauska ja vaikka paikallinen liiga ottelu niin ihmisiä vain 30-50 paikalla Toki kaveri on reissannu Saksassa jo monet pelit katsomassa ja sille toi bisse katsomossa on tuttu juttu. Vaikken itse käytä alkoholia oikeastaan laisinkaan niin kyllä mä mietin, että on se jotain ihan ..tun kummaa kun Suomessa ei saa katsomossa juoda. Ikään kuin maamme päihdeongelmat sillä väistyisivät tai se niitä helpottaisi/ennalta ehkäisisi. Jos sitä ennalta ehkäisyä halutaan voimalla ajaa niin kieltolaki vaan takas, toimi se hyvin silloin joskus muinoin. Jengi joi ja aine työllisti helvetisti väkeä. Pienyrittäjyys kukoisti Ehkä se esimerkki alkoholin ja urheilun yhdistämisestä ja liittämisestä toisiinsa on se jota halutaan suojella. Tavallaan ymmärrän, mutta ne katsojat on ihan eri maailma kuin ne urheilijat. Urheilijat harvemmin ovat humalassa pelaamassa, jos ei lasketa suossa pelattavan fudiksen sm-kilpailuja, joissa olen minäkin josku ollut pelaamassa eli ihan sm-tason urheilijaa tässä ollaan No, summa summarum. Tosi jees jos laitat jatkossakin juttua peleistä. Olis magee, jos jaksasi vähän vielä fotoja räpsiä yksiotyiskohdista ja postata mukaan Faneista, eri stadikoiden erikoisuuksista ja ehkä jostain oleellisista jutuista matsiin menon kannalta tai tunnelmasta jos sais jotenkin. Mä ainakin matkustan jo nyt sun tekstissä mukana reissussa Kiitos ja kumarrus Ja tietopankki kotimaisille jalkapallon fanittajille, pieniä juttuja löytyy matkakertomuksista, joilla voi olla arvoa matkaansa suunnittelevalle ja ehkä osaa tulla kysymään vinkkejä oikealta henkilöltä eli erityisen jees !!
  10. Valmentajana kehittyminen yksi idea..

    Terve. Olen itse siis käynyt psykoterapiakoulutuksen. Yksi osa koulutustani oli vauvaobservointi. Se tarkoittaa että kävin kerran viikossa vuoden ajan samassa perheessä sovitusti seuraamassa vastasyntyneen ja äidin vuorovaikutusta. Voin sanoa että opetti paljon minulle. Ei saanut olla se aktiivinen roolissaan ja piti opetella keskittymään vain havaintojen tekemiseen. Nyt olen käynyt kaksi/kolme viikkoa Liikuntamyllyssä seuraamassa urheilijoiden arkea. Oma sairasloma töistä mahdollisti sen ja voin sanoa ettei todella ole aika mennyt hukkaan. En ehkä teknisen alan työntekijänä ole niinkään kehittynyt, mutta tämä rakastamani psyykkinen on saanut taas paljon lisää. Olen seurannut Liikuntamyllyssä kaikkea mikä liikkuu. Vauvasta vaariin. Kirjotan havaintoja jatkuvalla syötöllä paperille, toki välillä hyytyy, mutta pääsääntöisesti niitä on tullut jo joitakin kymmeniä sivuja. Yksi vihko jo täysi ja toista viedään.. Harmi kun tämä loppuu tähän viikkoon ja paluu arkeen iskee vasten kasvoja..klisee Se mistä haluan kuitenkin jakaa ajatukseni on tuo touhuni Myllyssä ja eräs yksityiskohta siinä. Mietin että sen suuntainen kehitys olisi urheilussa varmasti hyväksi valmentajia ajatellen. Olisi varmasti hyvä kuulua osaksi koulutusta. Olen parina päivänä huvittuneena seurannut kun Liikuntamyllyyn tulee tarhalaisia isoina laumoina urheilemaan. Aivan hiton liikuttavia taaperoita. Ne kimpoilee pitkin ja poikin niin intoa puhkuen ettei mitään järkeä. Saisiko tuon ilon urheilijoillemme Se mitä mietin on havainnot. Aluksi minua liikuttivat nuo pienet, mutta rupesin seuraamaan tarkemmin sitä touhua. Voisin väittää että siinä on melko loputon tiedon lähde valmentajille, joita kiinnostaa asiat hieman syvällisemmin. Voisin pitää täällä palstalla avointa havaintoketjua, johon itse ja toivon että muutkin voisivat omia havaintojaan jakaa. Tämä voisi kehittää lajia kuin lajia maassamme. Havainnot aivan pienten lasten urheilusta ovat hyvin suoria ja mutkattomia. Lapset eivät osaa vielä peitellä tunteitaan samalla tavoin kuin aikuiset ja heidän motoriikkansa on vielä hyvin kehittymätöntä. Näitä seuraamalla, voisimme päästä monen aikuisten ja nuorten urheilun isojen ongelmien jäljille, nähdä ehkä niiden alkioita jo tuolla aivan pienten liikunnassa ja löytää sitä kautta syiden ja seurauksien suhteita. Pieni esimerkki ja sen seurauksia eli mihin se puheeni johtaa.. No toki itse havainnoin vuorovaikutusta. Eilen. Paikalla oli päiväkotiryhmä. He hyppäsivät pituutta. Kiinnitin huomioni hiekkalaatikon raunalla hiekkaa tasoittaneen työntekijän tapaan kehua lapsia. Tuli todella liikuttunut olo, kun hän näytti aidosti kehuvan pientä, jolla ei vielä oikein hyppy luistanut ja kehut kuulostivat tulevan kuitenkin tämän työntekijän ihastelusta sitä pienen pientä hyppääjää ja hänen pienen pieniä taitoja kohtaa. Sitten pum. Yhden hyppääjän kohdalla kehuja ei tullutkaan. Oho. Ajattelin ettei koko ajan jaksa tai jokin sattuma. Jatkoin seuaamista ja seuraavalla hypyllä sama toistui, saman pienen hyppääjän kohdalla. Mietin ettei voi olla enää sattumaa. Jatkoin seuraamista. Kolmas ja neljäs hyppy samalta pikkuiselta, mutta ei yhtiäkään kehuja. Tajusin ettei tämä pieni tule saamaan yhtiäkään kehuja tältä aikuiselta, vaikka hyppäisi miljoona hyppyä. Jotain oli aikuisella hampaan kolossa tätä pientä kohtaan. Oloni tuli surulliseksi. Aikuinen ei ole sinut itsensä kanssa. Hän ei ole osannut käydä omia ärtymyksen, vihan tai aggression tunteitaan läpi ja voisin väittää, ettei siksi kyennyt kehumaan tuota pientä hyppääjää. Tämä sama ilmiö näkyy nuorten urheilussa, kuinka valmentajat suhtautuvat pelaajiin oman ärtymyksensä kautta. He yrittävät peitellä sitä, mutta kyllä sen aistii ja näkee, jos on asian suhteen yhtään hereillä. Usein olen joukkueissakin aiheesta kysynyt, kun joku pelaaja on kertonut tunteestaan, ettei koe valmentajan pitävän hänestä. Kysyn usein ryhmässä, miten muut näkevät tämän pelaajan kokemuksen eli näkevätkö he saman eli ettei valmentaja pidä kyseisestä pelaajasta. Aina löytyy pelaajia, jotka ovat huomanneet saman asian, vaikka eivät ole itse kokeneet valmentajan heitä sorsineen. Kyseessä on melko vakava ongelma ryhmätyön näkökulman kannalta. Tällainen tilanne on sitä hyviin ja huonoihin jakamisen pohjaa. Joku ärsyttää ja et aikuisena pääse siitä yli, koska et uskalla asiasta rehellisesti puhua jonkun kanssa ja tutkia oman ärtymyksesi juuria. Sama näkyy aikuisten työelämässä kuin parisuhteissa. Omaa ärtymystä ei osata käsitellä sellaisella tavalla, että se ei vaikuttaisi jatkossa. Se jää ikään kuin päälle. Tuo ärtymyksen tutkiminen on vaikeaa ja kovaa työtä. Teen sitä tällä hetkellä yksilötyössä ja se ei ole mitään pikatietä kulkemista. Pienistä havainnoista etsitään yhdessä syitä ja seurauksia. Aikaa vievää touhua ja kuilujen yli ei voi harpata. Itselläni on ollut ihan täsmälleen samainen ongelma ja sen kanssa olen tehnyt elämäni aika töitä, joten omaan ärtymykseeni ja sen syihin pääsee jo helposti kiinni. Sen osaa jo ilmaista toista loukkaamatta (suurimmaksi osaksi) ja siitä pääsee eroon suhteellisen nopeasti. Joskus joitakin sekuntteja ja joskus joitakin päiviä. Joskus viikkoja, riippuu myös vastapuolesta ja muistakin tekijöistä, tilanteen haastavuudesta siis. Pienten lasten urheilun seuraaminen on erittäin mukavaa touhua ja hiton opettavaista. On hauskaa seurata niitä pikkuisen kömpelöitä ja sitten niitä joilla liikkuminen on haastavampaa. Jäin miettimään kuinka suuri merkitys on vanhempien jatkuvilla kielloilla. Joillakin lapsilla liikkumista on rajoitettu paljon. Joitakin istutetaan varmasti television ääressä ja joillakin on vaan niin kieltojen täytteinen maailma, ettei juoksuaskeleita ja kompurointia metsäpoluilla sallita..
  11. Piikittely ryhmässä

    Minusta olisi mukava kuulla esimerkkejä enemmän. Kertokaa ihmeessä omista pukukopin piikittelyistä, joko kuinka olette itse piikitelleet tai teitä on piikitelty. Itse olen taitava piikitelijä, joskin olen sen syytä tai toisesta jättänyt aika vähälle... Ei tarvitse sen kummemin avata omaa kokemustaan, ihan fakta tilanteesta näkyville.
  12. Piikittely ryhmässä

    Tätä piikittely on kuulemma aina ollut ja se kuuluu asiaan..EN siis ihmettele että maajoukkueemme ja urheilijamme eivät menesty, kuin vain ne harvat joilla eväät repussa.. Kieltämällä piikittely ei lopu ja tämän juttuni lukevat, älkää tehkö niin, älkää kieltäkö sitä. Teidän on tehtävä muita asioita, jotta se halutaan itse lopettaa. Kerron myöhemmin miksei. Mä olen tunnetusti vastarannan kiiski ja sitä myös tässäkin asiassa. En näe piikittelyä hyvänä asiana, jos on tarkoitus tehdä psyykkistä työtä. Olen aika monen kanssa tästä jutellut ja tänään viimeeksi Liikuntamyllyssä. Piikittelyä pidetään hyväksyttynä ja hyvänä asiana. Se nähdään huumorin muotona ja parhaimmillaan onkin sitä. Raja sen huumorin kanssa on vain hyvin vaikeasti aseteltavissa. Et voi koskaan tietää, mikä toisella on se kaikkein arin asia ja hän ei sitä tule sanomaan, jos ja kun piikittäessäsi osut juuri siihen. Jos sanon tämän asian suoraan sellaisena kuin sen olen nähnyt. Kaksi oppilasta koulussa. Toinen toistaan piikittelevät. Toinen on kaikkien silmin nähtävissä se altavastaaja, mutta hän ei halua luovuttaa. Piikittelijä pistää: "Sä oot tollanen isätön vässykkä". (Tämä on aika kraavi piikittelyn palanen, jonka olen kuullut livenä ja joka on vaikea nähdä nyt ehkä piikittelynä, kun se on irrotettu muusta poikien väliseen sanasotaan kuuluneesta piikittelystä). Tuo piikki osui. Toinen oli isätön ja piikittelijäkin sen tiesi. Isä oli juoppo ja vätys, johon piikin saanut oli samaistunut ja kaipasi paljon kunnollista isää, sitä isää joka olisi myös hänen elämässään läsnä. Veti sanattomaksi. Veti myös kuulijat. Aika moni ymmärsi, että nyt oli vitun paha. Sanoin ääneen sen, mitä näin ja kuulin. En kieltänyt. Se ei johda. avoimuuteen. Tämä piikittelijä oli aika julma "työssään", mutta häntä kohtaan oli myös oltu sitä, hän ei nähnyt sitä vääränä, olihan hän itse tullut kohdelluksi samoin. Se mikä hassuinta niin tälle piikitelijälle tuo piikittelyn kohde oli yksi parhaista hänen kavereistaan. Kun ryhmässä vähän valottaa piikittelyn varjopuolia, silloin näkee siinä muitakin puolia kuin vain sen älyllisen ja tunnetason älykkyyden sekä tyydytystä antavan puolen. On mukavaa nähdä jonkun muun kieriskelevän niiden vaikeiden tunteiden kanssa, joiden kanssa kukaan ei halua painia. Mitä piikittely nyt edes on? Se on taitavaa sanojen käyttöä. Se on myös taitavaa toisen tunteiden lukemista. Se on tietyllä tavalla älyllinen haaste ja nerokkuuden/herkkyyden mittari. Kuka on paras piikittelemään, hän on usein vielä itse hyvin herkkä/sensitiivinen. Kertomassani esimerkissä koulumaailmasta. Tuo herkkyys oli todellakin osa tuota piikittelijän persoonaa. Hän oli hyvin herkkä ja satutettu pahoin itse. Hän oli parhaimmillaan toiset äärettömän hellästi huomioiva. Liikutun kun kerron tilanteesta, kumpainenkin osapuoli oli saanut kokea kovia alämässään.Tässä tapauksessa sanan säilällä sivalletaan ja usein se taitavin osuu arimpaan paikkaan (koska hän näkee toisesta sen arimman paikan ja osaa sinne sanoilla "uida" sisään), josta osuman saanut ei kykene puhumaan. Piikittelyssä löydetään toisesta siis se arka paikka. Ja kun tähän arkaan paikkaan piikitellään niin sen aran paikan kasvu estetään. Voitte kuvitella ettei tämä piikittelyn kohtaana ollut poika ottaisi puheeksi isänsä kaipausta tai sitä kuinka hän tuntee surua asista. Kenelle piikittely antaa tyydytystä niin usein "voittajalle" ja joskus muille kuulijoille. Koulussa jossa olin opettajana niin näin tämän toistuvan tuhansia kertoja. Ryhmä nauroi sanallisen taistelun hävinneelle. Joskus osa kuulijoista on hyvin hiljaisia, he näkevät sen minkä muut myös, mutta he ymmärtävät sen myös sattuvan heissä itsessään. Tuon taistelun voittaja onnistuu piikittämään sellaiseen kohtaan toista, joka osuu niin vaikeaan paikkaan ja syvälle, että toinen menee sanattomaksi. Jauhot suuhun. Otin tämän aiheen esille ryhmässä, jonka kanssa tein töitä. Ryhmä kiinnitti tämän jälkeen huomionsa niihin rakenteisiin, joita tyhmässä oli sekä hieman laajemmin organisaation tasolla myös. He huomasivat, kuinka toisia loukataan. Herkkyyden ja älykkyyden voi saada käyttöön ja palvelemaan itsetunnon kasvua. Kuten voi päätellä, piikittelyn varjopuolena näen sen tappavan avoimuutta. Se oikea herkkyys jätetään turvaan/suojaan, juuri se jonka kanssa meidän olisi hyvä voida työskennellä, jotta itsetuntomme vahvistuisi. Jokaisella meillä on herkkiä paikkoja, asioita joista emme ole puhuneet muille. Kuitenkin jos urheilujoukkueessa tai seurassa halutaan vanhvan itsetunnon omaavia urheilijoita, ilmapiiri pitäisi olla sellainen, että niistä kaikkein herkimmistä asioista voidaan puhua ja kasvaa yhdessä niiden kanssa. Itsetunto kasvaa, kun tuntee itsensä ja jos sinulla on niitä asioista, joista et kehtaa/uskalla syystä tai toisesta puhua muille, niin ne asiat jäävät jonkinlaisen häpeän lukitsemiksi ja käsittelemättä jakamisen tasolla. Kun niistä ei voi puhua, niiden jotkin puolet jäävät myös niiden salassapitäjän itsensä tiedostamattomiksi ja ne vaikuttavat suorituksen taustalla. Välillä on vaikea nähdä syyn ja seurauksen suhdetta, mutta voin kyllä löytää sellaisen jokaiselle tunteelle ja kaikki asiat ovat tavalla tai toisella kytköksissä tunteisiin. Luen juuri kirjaa, jossa yksi arvostamani kotimainen kirjoittajia puhuu samasta aiheesta. Lainaan tähän palan kirjasta, joskin se on vähän hankalassa muodossa. Vaatisi ehkä hieman opiskelua psykoanalyyttisen teorian parissa, jotta kirjoituksen merkityksen voisi syvemmin ymmärtää. "Lähes jokainen tietää arkikokemuksestaan, että runsas huomion (tarkkaavuuden) kiinnittäminen motoriseen suoritukseen useimmiten häiritsee sitä. ...otaksuisin olevan kyse ennemminkin psyykkisen energian liikasijoituksesta suorituksen tiedostamattomiin taustoihin kuin liikatietoisuuteen". (Kirja: Kätketyn jäljillä. Kirjan on kustantanut Itä-Suomen Psykoterapiayhdistys. Toimittaneet Pirjo Saarinen, Anne tuohimaa ja Anneli Heikkinen. Tässä kohdin kirjoittaja on Pentti Ikonen. Kustannusvuosi 2011.) Otetaan esimerkki. Jalkapallossa hyökkääjä tuhrii hyvän maalipaikan. Pukukopissa sitten pelaaja häntä piikittelemään aiheesta. Seuraava kerta kun hyökkääjällä on vastaava maalipaikka, niin ajatteletteko hänen suoriutuvan paremmin? Moni ajattelee että se vittuilu on kasvattanut sisua ja saa tämän tuhrijan yrittämään entistä kovemmin. Näin myös, mutta se varjopuoli asiassa voi olla hyökkääjälle tuhoisaa. Jos hän pelissä miettii tuota piikittelyä tai se vaikuttaa siellä alitajunnassa (jonka havaitseminen on vaikeampaa) tai se tulee tiukassa paikassa ajatuksena mieleen. Itse näen että puhtaimmillaan jalkapallo on sitä ettei sinun tarvitse pelissä juuri ajatella mitään, tunteet taustalla ovat hyväksyttyjä ja peli ikään kuin virtaa lävitsesi, jolloin voit nauttia tuosta flowsta. Ylimääräiset ajatukset tai tiedostamaton eivät siis häiritsevät Piikittelyn taustalla voi olla kateutta ja aggressio ja usein vielä juuri tuota tiedostamatonta, joten piikittelyä ei omalla kohdalla nähdä eikä edes voida nähdä ongelmana. Jos väkisin yrittää kieltää piikittelyn niin sen avulla purettua aggressio patoutuu ja purkautuu jotain muuta kautta. Tässä jo ratkaisun avaimia piikittelyn kitkemiseen / käsittelyyn eli avointa keskustelua asioista, jotka nostavat esille aggression/vihan/ärtymyksen tunteita. -Sami
  13. Futismatkat

    Moi Olli. Hiton mukavaa lukea matkastasi jälleen. Pääse melkein aistimaan tunnelmia paikan päällä, kirjoituksesi on jouhevaa luettavaa Vähän on oma budjetti vaisu ja touhua piisannut ihan muualla kuin jalkapallokatsomossa, joten tyytyminen on nautiskelemaan teksteistäsi. Kiitos kun rustaat matkoista ! -Sami
  14. Terve. Nyt on sovittu alustavasti ajat psyykkisen valmennuksen avoimiin iltoihin Liikuntamyllyssä. Mukaan hommaa tukemaan lähti Helsingin Kaupungin Liikuntapalvelut. Ajatuksena psyykkisen valmennuksen iltoja jatkumona, jota urheilijat ja valmentajat voisivat hyödyntää. Voisin tänne kirjoittaa ylös asioita, joista siellä keskusteltu ja millaisia ongelmia koettu. Kuukauden ensimmäinen torstai olisi jatkumona ehkä hyvä ja aina samaan aikaan klo 18-20. Paikkana toimisi Liikuntamyllyn iso kokoustila. Tuo tila sijaitsee alakerrassa, kun tullaan parkkipaikalta sisälle ja käännytään heti vasemmalla. Käytävään perällä olevista lasiovista sisään ja sit olet jo aika lähellä. Kokeilemme aluksi miltä tällainen työskentely tuntuu ja miten urheiluväki ottaa vastaan. 1.3.2018 olisi ensimmäinen kerta näillä näkymin ja klo 18-20. Seuraavat kaksi kertaa olisivat siis 5.4.2018 ja 3.5.2018. Kaikki aina samaan aikaan klo 18-20. Ilmainen pääsy kaikille kiinnostuneille. Illan teema/teemat muodostuvat osallistujien omista esille nostamista psyykkisen puolen tekijöistä, joista ovat kiinnostuneita/halukkaita puhumaan. Sami
  15. Yksilöurheilija. Psyykkinen hetki, suoritus !

    Mietin tuota hetkeä eilen kisoja katsellessani. Kellotin juoksijan valmistautumista. 1.5 minuutti radalla lähtötelinettä laitelleen, siihen hetken kun toimitsija vihelsi pilliin ja alkoi valmistuatuminen lähtöön. Tämä valmistautuminen kesti noi 1,3 minuuttia, siihen hetken kun lähtömerkki suhahti. Mietin tuota aikaa ja sen merkitystä. Tunteet ovat varmasti aika lähellä sitä jännityksen huippua. Eräs juoksija 60:lla metrillä oli minun silmään jaloistaan hivenen kankea lähdössä, jalat näyttivät sillain jännittyksestä painavilta. Hän näytti jännittävän tuota kisaa ja se näkyi tuloksessa. Taisi jäädä tuon startin viimeiseksi. Tuo oli lauantain kisapäivänä ja sunnuntaina tuota vasta mietin. Harmittaa etten käynyt kysymässä kisan jälkeen, oliko hän jännittynyt ennen starttia. Olisin saanut vahvistuksen häneltä itseltään mahdollisesti havaitsemastani tunteesta lihaksissa. No, tuo aika jonka juoksija valmistautuu.. Se on varmasti hyvin erilainen, riippuen juoksijasta. Luen juuri Milan Kunderan kirjaa Kiireettömyys. Kirjan ensimmäisellä sivulla on osuva pieni pätkä, joka sopii myös tähän hetkeen, ja nimen omaan tähän hetkeen. Ei sitä väkisin kannata sisään ajaa ja osa sitä juuri tekee, mutta se lause: : "...hän tarrautuu ajan sirpaleeseen, joka on erillään menneisyydestä ja tulevaisuudesta; hän on irti jatkuvasta ajasta; hän on toisin sanoen hurmostilassa; siinä tilassa hän ei ole tietoinen iästään, ei vaimostaan, ei lapsistaan, ei huolistaan; lähtiessään hän ei pelkää, sillä pelko juontuu tulevaisuudesta, ja sillä joka on vapautunut tulevaisuudesta ei ole mitään pelättävää." Tuo lainaamani teksti käsitteli kohtaa, jossa kirjan teksti kuljettaa lukijaa moottoripyöräilijän pään sisään ja saa miettimään moottoripyöräilijöiden kuolleisuutta. Mietin tuota aikaa valmistautumiseen. Ihmiset ja tilanteen ovat erilaisia, vai ovatko niin sittenkään. Voisiko asiassa olla muitakin puolia? No, pientä mietintää ääneen. Ehkä mitä isompi kilpailu niin sitä pidempään siihen valmistautuu. MM-kisat niin se valmistautuminen voi olla vuosia. Siinä ajassa ehtii jo pienet paineet kasata, jos ei niistä voi jostain syystä puhua. "Kansallinen häpeä harteillaan, kyyneeleet poskilla..." Osa valmistautumisesta (tai valmistautujista) voi olla taas huomattavasti lyhyempää ja varsinkin henkisellä tasolla. Joku siirtää ajatuksensa tekemiseen päivä ennen kisoja ja joku toinen vain joitakin tunteja. Millaisia psyykkisesti oleellisia asioita käy läpi valmistautuessaan, sillä on varmasti iso merkitys. Se mitä käy läpi juontuu omasta historiasta ja siihen voi vaikuttaa. Millaisia tunteita liikkuu sisällä kun on tuossa radalla lähtötelinettä laittelemassa? Millaisia siinä vaiheessa kun teline on paikoillaan ja viimeinen merkki vihelletään, jolloin alkaa se lyhyt, minuuutin jakso, joka voi tuntua miljoonalta vuodelta tai vilahtaa ohi millisekunneissa? Voisiko tuohon henkiseen valmistautumiseen löytää sopivan lääkkeen, enkä nyt tarkoita sitä, kun olin joskus isolle yleisölle luennolla puhumassa noin 20 vuotiaana ja meinas paska tulla pöksyyn jännityksen määrästä. Toinen kokenut konkari kaivoi taskusta kasan pillereitä ja heitti yhden suuhunsa. Sanoi niiden olevan diapameja ja helpottavan jännitystä. Pieni ristiriita itselle tuli mieleen tilanteessa. Hän oli menossa puhumaan päihteistä ja minä myös, sen alan luent (tästä on jo sen verran aikaa, että uskallan asiasta puhua ) Ihminen menossa kertomaan muille päihteiden haitoista ja ei ole itse selvittänyt omia ´päihteiden´ käytön syitään.. ei tainnut tuo luennoitsija tietää mistä puhui, sanon minä Voisiko tuohon valmistautumiseen löytyä jokin psyykkinen "lääkitys", joka toimisi kaikilla? Väitän että voisi. Ei kovin vaikeaa edes. Hyvä ja terve itsetunto. Sen kasvattaminen ei ole sitä mitä ihmiset puhuvat, niiden onnistumisten ja kehujen kautta, tarvitaan paljon muutakin. Yleensä tuohon itsetunnon kasvattamiseen vaaditaan lapsen kohdalla aikuinen, jolla on itsellä hyvä itsetunto ja sama pätee vanhemmalla iällä, jos ja kun oman itsetuntonsa kanssa tarvitsee apua. Se että saa jujusta kiinni, kuinka kasvatusta tehdään itsekseen, siinä on hyvä löytää polun pää.. Itsetunto kasvaa kun tutustuu omin tunteisiinsa rehellisesti, eikä yritä niitä väistellä ja kierrellä. Simppeliä ja helppoa kuin heinän teko. Taas toistan itseäni, mutta minkä voin, yksikertainen kun olen. On tää mun tyyli niin hienoa ja säntillistä, pelkkää rönsyilyä aiheesta toiseen
×