Jump to content
Sign in to follow this  
Sami Paakkanen

Pelko (psyykkinen valmentaminen)

Recommended Posts

Pelko

 

 

Mitä pelkäämme ja miksi?

 

 

Näihin kysymyksiin on joskus äärettömän vaikea vastata, koska tästäkään tunteesta ei yleensä puhuta. Pelaajat eivät usein kehtaa myöntää pelkäävänsä asioita, joukkueessa olevan kilpailun tai kasvojen menettämisen pelon vuoksi. Valmentajat eivät kehtaa puhua peloistaan, koska se voisi tehdä heidät jälleen "pieneksi" muiden valmentajien silmissä tai mikä pahinta, pelaajien silmissä. Hyvän itsetunnon omaava valmentaja voi puhua mistä vain. Eli kuten sanottua, pelosta puhuminen vaatii melko hyvää itsetuntoa ja/tai sille otollista, hyvää ilmapiiriä. Monet pelkomme ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, joita emme jaa kovin helposti muiden kanssa. Joistakin yleisistä pelon aiheista saatamme keskustella, mutta niistä hyvin henkilökohtaisista emme. Pelon käsittelykykymme ja siihen suhtautuminen on muotoutunut meille lapsuudessa. Kasvattajamme ovat joko hyväksyneet pelon ja puhuneet siitä meidän kanssamme, sekä rohkaisseet meitä tai sitten he ovat vähätelleet pelkoamme ja opettaneet sen olevan jotin häpeällistä, ehkä kieltäneet sen tuntemisen tai siitä puhumisen täysin.

 

Miksi sitten puhua peloistaan? Hyvä itsetunto syntyy juuri siitä, siitä että osaamme puhua omista tunteistamme ja tunnemme siten paremmin itsemme. Itsensä tunteminen on tärkein osa itsetuntoa. Heikkoutensa, vahvuutensa. Aito ja hyvä itsensä rakastaminen nousee itsensä tuntemisen seurauksena, ei siitä että yritämme olla toisten kaltaisia tai teemme asioita vain toisten vuoksi.

 

Muutama esimerkki, johdattelemaan aiheen ääelle:

 

Esimerkki1.

Bussissa näkemäni tilanne: Äiti tulee bussiin sisälle noin 4 - 5 vuotiaan tyttönsä kanssa. Tyttö hyppii iloisesti kulkiessaan bussin käytävää, mutta säikähtää suunnattomasti, tullessaan kohtaan, jossa toinen matkustaja on koiransa kanssa. Tyttö on aivan kauhuissaan nähdessään koiran. Hän lähtee juoksemaan äitiään kohti kirkuen. Äiti tulee eteen päin ja työntää tyttöä kohti koiraa ja sanoo tytölleen: "Et sinä pelkää, et sinä pelkää sitä koiraa !".

 

Tämä esimerkki kuvaa hyvin, kuinka äiti sanoin kieltää tytön tunteen. Tyttö tuntee pelkoa, jonka ulkopuolinenkin havaitsee selkeästi. Äiti sanoo ettei se ole pelkoa. Ymmärrän äidin tarkoituksen, hän yrittää rohkaista tyttöä, mutta tekee sen väärällä tavalla. Tyttö ei ehkä aikuisena ymmärrä tunnettansa, koska sillä ei ole nimeä, se ei ainakaan pelko ole..

 

 

Esimekki2.

Isä lapsensa kanssa: Poika pelkää jotain ja isä nauraa hänen pelolleen, sekä usein vielä tehostaa vaikutusta sanomalla lapselleen, ettei isot pojat pelkää.

 

Tässä kohdin hän tekee ison karhunpalveluksen, sillä kaikki ihmiset pelkäävät jotakin. Isä sanoin vahvistaa pelkoon liittyvää häpeää. Tämän esimerkin kaltaisessa tilanteessa häpeän varhainen istuttaminen meihin miehiin usein tapahtuu.Tämä on suomalaisen miehen kirous. Pelkää niin perkeleesti, muttei näe sitä edes itse, koska on oppinut pienestä pitäen kieltämään pelkonsa ja kokemaan sen jonain hyvin hävettävänä ominaisuutena/tunteena.

 

 

Esimerkki 3.

Minusta yksi hienoimmista esimerkeistä löyty sarjakuvasta (Tiikeri, Hesarissa joskus muinoin, otin talteen). Siinä isoveli on eteisessä ja pikkuveli seisoo uniriepu sylissään, peukalo suussaan yläkertaan johtavilla portailla. Portailta pikkuveli sanoo isoveljelleen pelkäävänsä mörköä. Seuraavassa kuvassa isoveli sanoo ettei mörköjä ole olemassakaan. Viimeisessä ruudussa tuo pieni poika sanoo isoveljelleen, puristaen riepua sylissään: "Mutta pelko on". 

 

Pelon tunne on olemassa, miksi se pitäisi kieltää? Pelko on yksi varhaisimmassa aivokerroksessa oleva tunteemme, taistele (viha) tai pakene (pelko). Pelon tunne on välttämätön meille, jottemme esimerkiksi kävelisi bussin alle tai hyppäisi talon katolta. Pelko siis auttaa meitä välttämään tapaturmia, mutta joskus toimii myös liian herkästi ja estää meitä elämästä normaalia elämää. Pelko sitoo meitä, estää tekemästä asioita, joskus hyvällä tavalla, joskus se haittaa kehittymistämme. Pelosta puhuminen antaa meille ajan kanssa mahdollisuuden tarkastella sitä avoimemmin, josta seuraisi se, että pelkomme tulevat paljon realistisemmiksi ja helpommin hallittaviksi. Itse uskon siihen, että pelkomme väistyvät puhumisen myötä, tai pikemminkin tulevat realistisemmiksi, jolloin turha pelkääminen väistyy ja voimme nauttia elämästä/pelaamisesta enemmän.

 

 

 

-Sami

 

ps. jatkoa piisaa myöhemmin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mikäli pelko käsitteenä ja ilmiönä kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan Henkka "Hyvät ja Huonot uutiset" Hyppösen Pelon Hinta-kirjan. Hyppönen avaa mielestäni varsin kansantajuisesti, mutta silti tieteellisen analyyttisesti pelkoa esim. psykologian, evoluution, bisneksen näkökulmista, sekä kuinka pelkoja voidaan oppia hallitsemaan. Vaikka kirja onkin ensisijaisesti tietokirja, oli kyseinen opus ainakin itselle varsin viihdyttävää lukemista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Muutama kirja aiheen tiimoilta tullut lukaistua, mutta aina voi oppi uutta. Kiitos vinkistä, katsastetaan kirja ! Palaan asiaan kun lukenut kyseisen opuksen. Itse siis pidit kirjasta? Harrastatko itse urheilua, onko kyseistä kirjasta ollut hyötyä harrastuksessa tai helpotusta elämään yleensä, vaiko vain viihdyttävää lukemista?

 

 

-Sami

 

Ps. Luin juuri loppuun tuon hemmetin hyvän kirjan, Manageri ja kävin hakemassa suosittelemasi kirjan kirjastosta, katsotaan mitä pitää sisällään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pelko ja eilinen HJK:n peli Astanaa vastaan.

 

Jäin miettimään eilistä peliä, jossa HJK menetti parhaan mahdollisuutensa tähän saakka, jatkaa Mestareidenliigan karsinnassa, mutta hävisi jatkoajan viimeisellä minuutilla jo selvältä näyttäneen pelin Astanalle 4-3. Pelkäsivätkö pelaajat häviämistä ottelun viimeisillä minuuteilla? Voisin väitää että pelkäsivät. Mitä he todella pelkäsivät, mitä tuo pelko tuolla viimeisillä minuuteilla pitää sisällään? Helppo tapa on vain todeta ja sanoa heidän pelänneen pelin häviämistä. Jos tuota olettamaani tunnetta pelissä avaisi hieman niin se ehkä kertoisi meille, millä keinoilla tuo olisi myös ollut helpommin hallittavissa.

Tiukka peli, jossa on alussa voitto näyttänyt hyvin selvältä. Vastustaja tullut tasoihin ja mennyt ohi. Viimeisillä minuuteilla tasoitus, joka riittäisi jatkopaikkaan. Pelin sisältö lyhykäisyydessään, enne tuota kohtalokasta maalia jatkoajalla. En ikävä kyllä nähnyt koko peliä itse, että voisin paremmin puhua siinä eläneistä tunteista, mutta noin pääpiirteittäin lehden mukaan tarina kulki tuohon malliin ja siitä voin jo jotain rakentaa, tosin vain mielikuvien ja oman kokemukseni varaan. Peli piti sisällään paljon tunteita, mitä jalkapallo parhaimmillan on.

 

Pelissä tapahtui lehtikirjoituksen perusteella mukaan melko pahoja virheitä puolustuspäässä, joiden seurauksena vastustaja teki maalinsa eli puolustus ei toiminut. Maalivahti oli myös imuroinut yhden maalin.

 

Pelko on varmasti eri pelaajilla ollut eri tasolla ja kohdistunut joiltakin osin varmasti eri asioihin. Hyökkäyspään pelaaja on mahdollisesti siirtänyt tuon oman vastuunsa alakertaan ja pelänneet jonkun siellä tekevän virheen. Alakerran pelaaja tuntevat tämän ulkoa tulevana paineena, tunnetason viestinä, ei sanallinen viesti siis. Alakerran pelaajat ovat itse pelänneet tekevänsä virheitä, joista voisi seurata maali. Pelkäävätkö pelaajat maalin syntymistä? Itsestään se ei synny. Pelaajat siis pelkäävät vastustajan tekevän maalin? Oliko vastustaja ylivertainen, että he olisivat tähän pystyneet? Vai pelkäävätkö pelaajat itse tekevänsä virheen? Vai oliko se sittenkin pelkoa joukkuekaverin tekemää virhettä kohtaan? Pelko voi liittyä tulevaisuuteen, jollon nähdään jo tappion seuraukset mielessä. Jollekin pelko voi kasvojen kasvojen menetystä eli häpeää, kun on tullut uhottua voitosta jo etukäteen. Joku voi pelätä median kohtelua, jos on itse se joka mokaa. Painetta voi tulla pelon muodossa monella tavalla ja hiton monesta eri suunnasta, pelkoa herättäviä asioita voisi luetella hyvin pitkästi.

 

Kun ymmärrämme, mitä meissä tapahtuu pelätessämme, ymmärrämme ehkä paremmin, miksi tunteilla on niin suuri merkitys pelien tapahtumissa. Mitä tapahtuu kehossa kun pelkäämme? Nopeasti mietittynä; pelätessämme keho valmistautuu tulevaan kiihdyttämällä toimintaansa, lisäämällä vereen adrenaliinia sekä sokeria. Ajattelumme saattaa muuttua rauhattomaksi adrenaliinin ja sokerin myötä, se käy ikään kuin ylikierroksilla. Emme kykene tekemään päätöksiä niinkään järkemme avulla vaan olemme pienessä paniikissa ja teemme ratkaisut nanosekunneissa aivojemme syvimmässä osassa. Aivojen syvin osa on siis aktiivinen, tuo osa jossa on primitiivinen taistele (viha) tai pakene (pelko) käyttäytymisen ohjaus.

 

 

-Sami

Share this post


Link to post
Share on other sites

Terve.

 

Kävin kirjastosta lainaamassa tuon suosittelemasi kirjan ja kolmasosa nyt luettu. Osittain tuo puhuu samaa asiaa kuin minäkin ja toki erittelee joitakin faktoja hieman tarkemmin. Pitää ottaa tänne myös mukaan muutama tarkennus. Ihan hyvää tekstiä ja hyviä esimerkkejä joiltain osin. Vähän minua tökkii tuo kirjan tapa "hoitaa" pelkoa, se on jollakin tavalla alentava tapa suhtautua toisen ihmisen pelon kokemukseen. Kirja järkeistää miehiseen tapaan tunnetta. Pidän kirjassa paljon siitä, että se tarkastelee pelkoa myös jalkapalloon liittyen ! Onko kirjasta sitten apua pelon selättämisessä? Ajattelen kirjan olevan laihempi lohtu kuin pelostaan puhuminen jonkun luotettavan, objektiivisen ihmisen kanssa, joka on sinut tunteidensa kanssa. Toki tuon kirjan lukemalla pääsee alkuun, suosittelen sitä lämpimästi ! Tunteistaan ei ole hyvä puhua vain älyllisellä tasolla. Älyllisellä tasolla tunteen käsittelyä kutsutaan älyllistämiseksi ja silloin olet jo aika lailla kaukana itse tunteen kohtaamisesta ja "korjaavasta" käsittelystä. Järki ei aina ole hyvästä  :nono:

 

 

 

-Sami

Share this post


Link to post
Share on other sites

Muutama kirja aiheen tiimoilta tullut lukaistua, mutta aina voi oppi uutta. Kiitos vinkistä, katsastetaan kirja ! Palaan asiaan kun lukenut kyseisen opuksen. Itse siis pidit kirjasta? Harrastatko itse urheilua, onko kyseistä kirjasta ollut hyötyä harrastuksessa tai helpotusta elämään yleensä, vaiko vain viihdyttävää lukemista?

 

 

-Sami

 

Ps. Luin juuri loppuun tuon hemmetin hyvän kirjan, Manageri ja kävin hakemassa suosittelemasi kirjan kirjastosta, katsotaan mitä pitää sisällään.

Harrastan itse urheilua aktiivisesti - viikosta ja töiden aikataulusta riippuen tavoitteellinen urheilu vie tällä hetkellä 5-6 aktiivista harjoittelukertaa/viikko + kehonhuolto. No varsinaisesti suoraa hyötyä kirjan sisällöstä ei ole ollut, enkä sellaista siitä hakenutkaan. Mutta asioiden tarkasteluun ja oman mielen vaikutuksesta esim. kehoon (ja toisin päin) kirjasta sai varsin hyvää näkökulmaa.

 

Terve.

 

Kävin kirjastosta lainaamassa tuon suosittelemasi kirjan ja kolmasosa nyt luettu. Osittain tuo puhuu samaa asiaa kuin minäkin ja toki erittelee joitakin faktoja hieman tarkemmin. Pitää ottaa tänne myös mukaan muutama tarkennus. Ihan hyvää tekstiä ja hyviä esimerkkejä joiltain osin. Vähän minua tökkii tuo kirjan tapa "hoitaa" pelkoa, se on jollakin tavalla alentava tapa suhtautua toisen ihmisen pelon kokemukseen. Kirja järkeistää miehiseen tapaan tunnetta. Pidän kirjassa paljon siitä, että se tarkastelee pelkoa myös jalkapalloon liittyen ! Onko kirjasta sitten apua pelon selättämisessä? Ajattelen kirjan olevan laihempi lohtu kuin pelostaan puhuminen jonkun luotettavan, objektiivisen ihmisen kanssa, joka on sinut tunteidensa kanssa. Toki tuon kirjan lukemalla pääsee alkuun, suosittelen sitä lämpimästi ! Tunteistaan ei ole hyvä puhua vain älyllisellä tasolla. Älyllisellä tasolla tunteen käsittelyä kutsutaan älyllistämiseksi ja silloin olet jo aika lailla kaukana itse tunteen kohtaamisesta ja "korjaavasta" käsittelystä. Järki ei aina ole hyvästä  :nono:

-Sami

 

Kun tässä nyt keskustelupalstalla ollaan niin voisit mielenkiinnosta avata tuota, että mitä tarkoitat " tökkii tuo kirjan tapa "hoitaa" pelkoa, se on jollakin tavalla alentava tapa suhtautua toisen ihmisen pelon kokemukseen". Tässä nimittäin voitaisiin nopeasti lipsahtaa psykoterapia-keskusteluun ja siihen liittyviin eri koulukuntiin, mutta kohta oltaisiin jo aika kaukana itse topicista.

Mikäli pelkoa ilmiönä yritetään käsitellä ja selittää, niin sitä on myös pakko järkeistää "kylmästi", sillä subjektiivinen kokemus tarvitsee usein vastinparikseen objektiivisen tarkastelun. Ne keinot pelon "hoitamiseen" tai kontrolloimiseen, joita Hyppönen kirjassa esittelee, on ilmeisen hyväksi havaittuja esim. esiintymispelkojen yhteyksissä. Samoin itsensä altistaminen pelon kohteille kasvattaa toleranssia ja todennäköisesti auttaa hallitsemaan pelon tunnetta paremmin. Itselläni tästä on kokemus lievän korkeanpaikankammon kanssa + yli 10 vuotta sitten työskentely kerrostalorakennuksella rakennustyömaalla -> altistuin pakosta korkeille paikoille -> toleranssi kasvoi -> lopetin kesätyöt -> vuosien saatossa kammo palautunut. Esimerkkinä aika köykäinen, mutta toimii nyt ainakin ajatuksen tasolla siinä mikä oma pointtini on. Mutta itse esimerkistä ei oikeastaan sen enempää. Olen samaa mieltä kanssasi siinä, että pelkästään kirjan lukemalla ja mahdollisia harjoitteita tekemällä (joihin mielestäni kirjassa ei suinkaan takerruta millään tavoin) lopputulos ei välttämättä ole se optimaalisin. Mutta eihän Pelon hinta-kirjan fokus varsinaisesti olekaan toimia minään "kuinka pääsen peloistani eroon"-ABC:nä. Pikemminkin Hyppösen tarkoitus on avata pelkoa ilmiönä, miten se esiintyy eri asiayhteyksissä sekä miten pelkoa on onnistuttu kontrolloimaan. Vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, mahdollinen vertaistuki, ja asioiden objektiivinen tarkastelu antaa varmasti enemmän irti kuin pelkkä yksittäinen kirja. Uskon vahvasti siihen, että ihminen oppii pelkäämään asioita ja samalla tavalla niistä peloista voi oppia myös pois tai ainakin tehokkaasti hallitsemaan niitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Moi.

 

Olet monessakin kohdassa oikeassa, mm. kirjan tarkoituksen suhteen. Itselle tulee vain mieleen, että tuo kirjoitustyyli on miehinen tapa käsitellä tunteita, etsitään faktaa ja järkeistetään asia. Tuo esimerkkisi oli hiton hyvä, tuo raksalla työskentely eli tuolla siedätyshoidolla ei ole välttämättä tehoa pysyvästi. Monesti nuo ns. kikkahoidot eli jotain kikkoja/keinoja hallita liimataan rikkinäisen päälle, ne eivät kanna. Jos pohja on heikko, ei päälle liimattu korjaus auta. Ja toki tämä oma tapani ajatella pohjautuu pitkälti psykoanalyyttiseen viitekehykseen, jonka puolen koulutuksen olen käynyt. Eri terapiakuntien eroavuudet ovat vain veteen piirrettyjä viivoja. Psyykkinen valmennus on aika pitkälti minun näkökulmasta samaa kuin analyyttinen psykoterapia eli siellä kuunnellaa ja keskustellaan. Kognitiivinen ja ratkaisukeskeinen terapia painottuvat sitten sinne tarapeutin neuvovaan, opettajamaiseen otteeseen. Se on tavallaan tuo kirjan sävykin. Itse en pidä asenteesta, että lääkäri tai hoitaja tietää aina paremmin, mikä asiakasta todella vaivaa.

 

Tämmöiseiä esimerkkejä on paljon myös psykiatrian puolelta tarjottavaksi, mutta mennään oman hoidossa käynnin esimerkin kautta. Kyseessä oli silmien alueella oleva punainen, hiton kivulias ja hankala ihottuma, jonka huomasin itse aina tulevan, kun käsittelin paria harvinaista puulajia. Varattuani ajan terveyskeskuksen lääkäriltä, lampsin sinne käymään. Lääkärin huoneeseen astuessani, hän katsoi naamaani ja sanoi ihottuman olevan atooppista ihottumaa, noin viiden emtrin päästä. No, kerroin hänelle omasta havainnostani, mutta hän väitti edelleen kiven kovaa sen olevan atooppista ihottumaa. Sanoin tietäväni miltä ellergia tuntuu, koska olen lapsesta saakka ollut siitepölyille allerginen. Sanoin hänelle toistamiseen ja kolmennenkin kerran melko ponnekkaasti, että minusta se liittyy vain ja ainoastaan tuon yhden tai kahden puulajin käsittelyyn ja tuntuu todella varmasti allergiselta reaktiolta. Lääkäri ei ottanut minun kokemusta kuuleviin korviinsa ja määräsi lääkkeet silmiini, atooppisesta ihosta kärsivien lääkityksen ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Kävin tämän jälkeen työpaikan lekurin juttusilla ja häneltä sain lähetteen allergiasairaalaan. Hän kuunteli mitä itse olin havainnut kehossani. Olin nyt  kesällä allergiasairaalassa tutkimuksissa ja siellä vahvistivat melko pahan kosketusallergian juuri noille epäilemilleni puulajeille. Tuo arvauskeskuksen lääkäri luuli tietävänsä paremmin kuin minä, mitä minun kehossa tapahtuu. Hyvä sattuma mukana, kun kävin terveyskeskuksessa polven kivun vuoksi nyt kesällä, tuo samainen lääkäri sattui tulemaan vastaan käytävällä, joka siis vuosi sitten tuomisi allergian atooppiseksi ihottumaksi. Pysäytin lääkärin käytävällä ja kerroin tilanteen. Kehotin häntä kuuntelemaan paremmin asiakkaita, se kuuluu työhön. Sanoin tuntevani oman kehoni aika hyvin, kun olen noin 40 vuotta tässä ruodossa ollut. Lekuri otti itseensä, loukkaantui ja käveli tiehensä. Nuori mieslääkäri kyseessä. Ei tainnut ammatti-identiteetti kestää moista neuvomista :)

 

Mutta kuten sanoit, ei kirja ole tarkoitettu auttamaan ihmisiä peloistaan. Se palvelee varmasti hyvin tietoa lisäävänä opuksena, mutta mitä tietoa ja mihin sitä käyttää..?

 

Pelon ymmärtäminen on aina yksilöllistä. Siihen vaikuttaa meidän koko eletty elämä ja tämä hetki. Mahdollisuus saada pelko hallintaan on aina hyvin yksilöllistä. Uskon tähän; Jos puhumme pelostasi, saisit siitä puhumiseen lisää sanoja. Kun sillä on sanoja ja se on jotenkin hyväksytympi tunne myös keskustelussa, niin tulet helpommin puhuneeksi siitä myös muiden kanssa. Sitten mukaan astuu "sattuma" tai sanoisiko sitä elämäksi eli tulet joskus puhuneeksi siitä myös oikean ihmisen kanssa, jolla on oman kokemuksensa kautta tarjota sinulle uusi hyvä näkökulma asiaan, sellainen joka auttaa sinua pelkosi kanssa. Oma työni on lähinnä pelosta puhumista ja sen tekeminen tavalliseksi asiaksi, josta voi puhua muiden kanssa. En ajattele omien keinojeni ja ideoitani olevan niin hyviä, että jokainen voisi niiden avulla saada pelon siedettävämmälle tasolle. Uskon vain siihen, että itse keskustelemalla pelosta, saan ihmisen olemaan häpeämättä omaa pelkoaan ja tämän jälkeen hänen ikään kuin "hoitavan" itseään niiden ihmisten parissa, joiden kanssa elää suurimman osan arjestaan. Toki joskus ajatuksistani on iloa muillekin, mutta lähinnä kyselen, en kovin paljon tuputa omia tapojani pärjätä pelkoni kanssa muille. Keskustelun helpottamiseksi kerron joskus mitä pelkään, se avaa joskus keskustelua. Yksi mitä tuputan on viestini, että tunteesta on hiton hyvä puhua ja paljon, jolloin se tulee siedettävämmäksi hiljalleen ja usein aika pysyvästi. Tunnet paremmin itsesi, kun tiedät mitä tunnet, milloin tunnet ja joskus opit ymmärtämään miksi tunnet. Tämän seurauksena itsetuntosi kasvaa vahvaksi.

 

 

 

Haluatko kokeilla tätä minun tapaa? :) Ei tarvitse tänne vastailla, mutta saat toki, jos kiinnostaa lähteä perkaamaan auki asiaa ja ehkä rohkaista myös muita puhumaan peloistaan:

 

Millainen tunne sinulle tulee korkealla ollessasi ja missä päin kehoa se tuntuu? Vaikuttaako pelon tunne ajatteluusi, ajatuksia tai mielikuvia jostain? Ajatteletko jo etukäteen, korkeaa paikkaa tai vältteletkö sinne joutumista/ menemistä? Kuinka korkealla sinun pitää olla, että tuo pelon tunne herää? Tunnen hieman omaa pelkoani, mutta sinun en juuri lainkaan. En voi sanoa sinulle mitään pelostasi tai sen hallitsemisesta. Ainoa mitä voin yrittää, on ymmärtää sinun kokemaasi pelkoa.

 

Itse pelkään myös korkella olemista, jos korkeus on sellainen josta pudotessaan kuolee. Pelko ei kahlitse minua, voi mennä ja olla korkealla. Minulla tuo korkella syttyvä pelko tuntuu munissa saakka ja huolella, vai olisiko oikea sana vatsan pohjassa. Päässä käy sellainen ajatukset pysäyttävä humahdus. Näen vain sen matkan alas. Voin helposti kuvitella itseni tippumassa tuolta, kykenemättä hallita putomista millään tavalla. Kuvitellessani putoamista, se kohta vetää aina mustaksi, kun olen osumassa maahan. Tavallaan omalla kohdallani tuo korkean paikan pelko on myös hallinnan menettämisen pelkoa, kykenemättömyyttä vaikuttaa lähestyvään kuolemaan.

 

 

 

-Sami

Share this post


Link to post
Share on other sites

Moi.

 

Olet monessakin kohdassa oikeassa, mm. kirjan tarkoituksen suhteen. Itselle tulee vain mieleen, että tuo kirjoitustyyli on miehinen tapa käsitellä tunteita, etsitään faktaa ja järkeistetään asia. Tuo esimerkkisi oli hiton hyvä, tuo raksalla työskentely eli tuolla siedätyshoidolla ei ole välttämättä tehoa pysyvästi. Monesti nuo ns. kikkahoidot eli jotain kikkoja/keinoja hallita liimataan rikkinäisen päälle, ne eivät kanna. Jos pohja on heikko, ei päälle liimattu korjaus auta. Ja toki tämä oma tapani ajatella pohjautuu pitkälti psykoanalyyttiseen viitekehykseen, jonka puolen koulutuksen olen käynyt. Eri terapiakuntien eroavuudet ovat vain veteen piirrettyjä viivoja. Psyykkinen valmennus on aika pitkälti minun näkökulmasta samaa kuin analyyttinen psykoterapia eli siellä kuunnellaa ja keskustellaan. Kognitiivinen ja ratkaisukeskeinen terapia painottuvat sitten sinne tarapeutin neuvovaan, opettajamaiseen otteeseen. Se on tavallaan tuo kirjan sävykin. Itse en pidä asenteesta, että lääkäri tai hoitaja tietää aina paremmin, mikä asiakasta todella vaivaa.

 

Tämmöiseiä esimerkkejä on paljon myös psykiatrian puolelta tarjottavaksi, mutta mennään oman hoidossa käynnin esimerkin kautta. Kyseessä oli silmien alueella oleva punainen, hiton kivulias ja hankala ihottuma, jonka huomasin itse aina tulevan, kun käsittelin paria harvinaista puulajia. Varattuani ajan terveyskeskuksen lääkäriltä, lampsin sinne käymään. Lääkärin huoneeseen astuessani, hän katsoi naamaani ja sanoi ihottuman olevan atooppista ihottumaa, noin viiden emtrin päästä. No, kerroin hänelle omasta havainnostani, mutta hän väitti edelleen kiven kovaa sen olevan atooppista ihottumaa. Sanoin tietäväni miltä ellergia tuntuu, koska olen lapsesta saakka ollut siitepölyille allerginen. Sanoin hänelle toistamiseen ja kolmennenkin kerran melko ponnekkaasti, että minusta se liittyy vain ja ainoastaan tuon yhden tai kahden puulajin käsittelyyn ja tuntuu todella varmasti allergiselta reaktiolta. Lääkäri ei ottanut minun kokemusta kuuleviin korviinsa ja määräsi lääkkeet silmiini, atooppisesta ihosta kärsivien lääkityksen ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Kävin tämän jälkeen työpaikan lekurin juttusilla ja häneltä sain lähetteen allergiasairaalaan. Hän kuunteli mitä itse olin havainnut kehossani. Olin nyt  kesällä allergiasairaalassa tutkimuksissa ja siellä vahvistivat melko pahan kosketusallergian juuri noille epäilemilleni puulajeille. Tuo arvauskeskuksen lääkäri luuli tietävänsä paremmin kuin minä, mitä minun kehossa tapahtuu. Hyvä sattuma mukana, kun kävin terveyskeskuksessa polven kivun vuoksi nyt kesällä, tuo samainen lääkäri sattui tulemaan vastaan käytävällä, joka siis vuosi sitten tuomisi allergian atooppiseksi ihottumaksi. Pysäytin lääkärin käytävällä ja kerroin tilanteen. Kehotin häntä kuuntelemaan paremmin asiakkaita, se kuuluu työhön. Sanoin tuntevani oman kehoni aika hyvin, kun olen noin 40 vuotta tässä ruodossa ollut. Lekuri otti itseensä, loukkaantui ja käveli tiehensä. Nuori mieslääkäri kyseessä. Ei tainnut ammatti-identiteetti kestää moista neuvomista :)

 

Mutta kuten sanoit, ei kirja ole tarkoitettu auttamaan ihmisiä peloistaan. Se palvelee varmasti hyvin tietoa lisäävänä opuksena, mutta mitä tietoa ja mihin sitä käyttää..?

 

Pelon ymmärtäminen on aina yksilöllistä. Siihen vaikuttaa meidän koko eletty elämä ja tämä hetki. Mahdollisuus saada pelko hallintaan on aina hyvin yksilöllistä. Uskon tähän; Jos puhumme pelostasi, saisit siitä puhumiseen lisää sanoja. Kun sillä on sanoja ja se on jotenkin hyväksytympi tunne myös keskustelussa, niin tulet helpommin puhuneeksi siitä myös muiden kanssa. Sitten mukaan astuu "sattuma" tai sanoisiko sitä elämäksi eli tulet joskus puhuneeksi siitä myös oikean ihmisen kanssa, jolla on oman kokemuksensa kautta tarjota sinulle uusi hyvä näkökulma asiaan, sellainen joka auttaa sinua pelkosi kanssa. Oma työni on lähinnä pelosta puhumista ja sen tekeminen tavalliseksi asiaksi, josta voi puhua muiden kanssa. En ajattele omien keinojeni ja ideoitani olevan niin hyviä, että jokainen voisi niiden avulla saada pelon siedettävämmälle tasolle. Uskon vain siihen, että itse keskustelemalla pelosta, saan ihmisen olemaan häpeämättä omaa pelkoaan ja tämän jälkeen hänen ikään kuin "hoitavan" itseään niiden ihmisten parissa, joiden kanssa elää suurimman osan arjestaan. Toki joskus ajatuksistani on iloa muillekin, mutta lähinnä kyselen, en kovin paljon tuputa omia tapojani pärjätä pelkoni kanssa muille. Keskustelun helpottamiseksi kerron joskus mitä pelkään, se avaa joskus keskustelua. Yksi mitä tuputan on viestini, että tunteesta on hiton hyvä puhua ja paljon, jolloin se tulee siedettävämmäksi hiljalleen ja usein aika pysyvästi. Tunnet paremmin itsesi, kun tiedät mitä tunnet, milloin tunnet ja joskus opit ymmärtämään miksi tunnet. Tämän seurauksena itsetuntosi kasvaa vahvaksi.

 

 

 

Haluatko kokeilla tätä minun tapaa? :) Ei tarvitse tänne vastailla, mutta saat toki, jos kiinnostaa lähteä perkaamaan auki asiaa ja ehkä rohkaista myös muita puhumaan peloistaan:

 

Millainen tunne sinulle tulee korkealla ollessasi ja missä päin kehoa se tuntuu? Vaikuttaako pelon tunne ajatteluusi, ajatuksia tai mielikuvia jostain? Ajatteletko jo etukäteen, korkeaa paikkaa tai vältteletkö sinne joutumista/ menemistä? Kuinka korkealla sinun pitää olla, että tuo pelon tunne herää? Tunnen hieman omaa pelkoani, mutta sinun en juuri lainkaan. En voi sanoa sinulle mitään pelostasi tai sen hallitsemisesta. Ainoa mitä voin yrittää, on ymmärtää sinun kokemaasi pelkoa.

 

Itse pelkään myös korkella olemista, jos korkeus on sellainen josta pudotessaan kuolee. Pelko ei kahlitse minua, voi mennä ja olla korkealla. Minulla tuo korkella syttyvä pelko tuntuu munissa saakka ja huolella, vai olisiko oikea sana vatsan pohjassa. Päässä käy sellainen ajatukset pysäyttävä humahdus. Näen vain sen matkan alas. Voin helposti kuvitella itseni tippumassa tuolta, kykenemättä hallita putomista millään tavalla. Kuvitellessani putoamista, se kohta vetää aina mustaksi, kun olen osumassa maahan. Tavallaan omalla kohdallani tuo korkean paikan pelko on myös hallinnan menettämisen pelkoa, kykenemättömyyttä vaikuttaa lähestyvään kuolemaan.

 

 

 

-Sami

 

Sen enempää menemättä tuonne psykoterapian puolelle, olen itse sitä mieltä, että toinen psykoterapiamuoto (esim. analyyttinen vs kognitiivinen) toimii toiselle ja toinen toiselle. Varmasti omien koulukuntiensa edustajat pitävät sitä omaansa parempana kuin muut, mutta samalla unohdetaan jälleen se yksilö ja hänen tarpeensa. Ei siinä ole yhtä oikeata ratkaisua, koska myös ongelmat ja sitä myöten tarpeet ovat niin yksilöllisiä. Oli kyse peloista, jännityksestä, tai oikeastaan mistä tahansa arkielämän ongelmasta, niin ei siihen välttämättä tarvitse sen suurempia keinoja kuin asioista puhuminen ja jonkinlainen vertaistuki - oli se sitten yksittäinen ihminen tai ryhmä. Usein myös riittää, kun asioihin saa näkökulmaa ja ihminen kokee tulevansa kuulluksi sekä ymmärretyksi. Toisille on helpompi puhua "ammattilaiselle" ja toisille ihan vaikka omille ystävilleen. Joskus siihen saatetaan tarvita myö jonkinlaista lääkitystä avuksi, joskus ei.

 

Vielä kerran: mitä tuohon "Pelon hinta"-kirjaan tulee, niin en usko, että Hyppösen tarkoitus oli toimia minkäänlaisena opettajana siinä, miten peloistaan pääsee eroon, vaan hänhän vain kertoo mitä ihmiskehossa on havaittu eri pelkotilojen yhteydessä tapahtuvan ja kuinka näitä kehon reaktioita on tutkimusten perusteella mahdollista hillitä. Tähänhän ei kirja kuitenkaan edes takerru vaan kertoo yleensäkin peloista ilmiönä ja siinä mielessä se toimi itselleni viihdykkeenä siinä missä suurin osa lukemistani kirjoista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmm. minusta itse tuot esille saman eron jonka minäkin, noissa eri psykoterapian koulukuntien välillä. Ja samasta asiasta olen monessa kohdin tainnut puhua täällä eli kuunteleminen ja näkökulman tarjoaminen on monesti ihan riittävä apu. Tuo tapahtuu monesti ihan normaalissa elämässä, ilman ammattilaisia.

Kognitiivinen ja ratkaisukeskeinen terapia ovat yleensä enemmän jotain muuta kuin tuota mainitsemaasi kuuntelemista, jonka myös näet hyvänä. Psykoanalyyttinen tapa on enemmän tuota kuuntelevaa. Näin karkean jaon jos niiden välillä tekee. Ehkä en itse edusta mitään koulukuntaa, vaikka olen analyytisen puolen koulutuksen käynyt, mutta minusta ei ole hyvä ryhtyä antamaa omia neuvoja tai tyrkyttämään omia tapojaan toiselle. Tästä voidaan olla eri mieltä ja tilanteet ovat erilaisia aina, mutta noin keskivertoisesti asiaa tarkasteltaessa. Toki kognitiivinen psykoterapia myös kuuntelee, mutta se myös "näkee" omasta mielestään hyviä ratkaisuja ja kehottaa toimimaan tietyllä tavalla. Voisin väittää ettei kyse ole niinkään terapian jostain muodosta vaan tekijästä. Jokainen tekee myös tuota työtä omalla persoonallaan. Hmm. tämä on taas omaa elämänkokemustani ja sen värittämää juttua, mutta eipä tässä paljon muutakaan ole josta ammentaaa, tilastoihin en kovin paljon perusta, ne ovat keskiarvoa ja monesti jättävät kuuntelematta yksilöä. Mutta pointtikin oli.. Kognitiivinen terapian piiriin hakeutuvat ihmiset ovat "ei ahdistusta sietäviä", he haluavat ratkaisuja ongelmiin. Tämä on nyt siis vain omaa tulkintaani ei mitään kirjojen faktaa. Työssäni ja koulutuksissani olen tavannut paljon psykoterapeutteja ja sellaiseksi opiskelevia ja niiden kokemusten pohjalta puhun. Tuo ratkaisun haluaminen pitää sisällään tavoitteen ja minusta surullisen usein tuo tavoite on poistaa terapeutin omaa ahdistusta keksimällä ratkaisuja asiakkaan ongelmiin. Voi se olla hyvä asia, mutta itse näen parhaana sen, kun on vain läsnä. Monesti työssä asiakkaalla on jokin tunne sen ongelman taustalla ja sen tunteen ääneen sanominen auttaa asiaskasta itseään löytämään omat ratkaisunsa. Se nostaa asiakkaan itsetuntoa, ei niinkään terapeutin..

 

No, ehkä viisasta lopetaa tämä eri psykoterapioista keskustelu, ei oikein enää keskity otsikon sisältöön.

 

 

Kuten sanoit, ei ole olemasas yhtä oikeaa, mutta on myös tärkeää uskaltaa keskustella niistä eri näkökulmista, jopa hieman riidellä niistä joskus  !

 

 

 

-Sami

Share this post


Link to post
Share on other sites

Juttelin tänään Suomen futsal-maajoukkueen apuvalmentajan kanssa. Puhuin taas psyykkisestä valmennuksesta ollessani katsomassa PK-35 tyttöjen talvisarjan peliä tutun tuomarin kanssa. Kyseinen herra kuuli puheet ja kiinnostui siitä. Kävimme aiheesta lyhyen keskustelun, sillä hän oli utelias kuulemaan asiasta. Hän oli itse myös entinen kovan luokan pelaaja, joten asiat taisivat kokemustasolla olla hyvinkin tuttuja. Keskustellessamme hän sanoi minusta tärkeän asian liittyen pelkäämiseen ja johon pysähdyin.. Maajoukkueen päävalmentaja oli kehottanut erästä joukkueen pelaaja olemaan pelkäämättä, pelaamaan nautinnolla ja rohkeasti ylöspäin kun saa pallon. Valmentaja toimi hiton oikein rohkaistessaan pelaajaa, mutta.. Jäin kuitenkin miettimään ongelmaa eli kehotus olla pelkäämättä ei poista todennäköisesti syvällä olevaa pelkoa, joka tapahtuu automaattisesti. Mikä sitten auttaa? Kun tutustuu omaan pelkoonsa eli opettelee ymmärtämään mitä kaikkea pelin tuoksinnassa herättää tuon pelon tunteen niin siitä ura urkenee.

Tuo maajoukkue on täynnä aikuisia miehiä, joille pelosta puhuminen ei varmasti ole kovin luontevaa.. Voi hitto kun oppisivat tämän niin peli vapautuisi varmasti !

 

 

-Sami

Share this post


Link to post
Share on other sites

Otan tähän tuon Helsingin Sanomien (23.4.2016) jutun, jottei mainio juttu katoa johonkin arkistojen syövereihin:

 

Jääkiekossa peloista ja tunteista puhuminen on tabu, sanoo entinen ammattipelaaja: ”Tunteita me pelkäämme” ”Jääkiekkoilijatkin ovat ihmisiä. Usein vielä herkkiä poikia”, entinen liigakiekkoilija Tommi Kovanen sanoo. Tunteista ei kuitenkaan uskalleta jääkiekossa vielä puhua.

 

KUVITTELE itsesi hetkeksi SM-liigan puolustajaksi. Olkapääsi on rikki, lääkärin pistämässä puudutuspiikissä ei ole ollut tarpeeksi potkua ja kipu tuntuu joka luistimen potkulla.

Kiekko menee päätyyn, ja sinun pitää painua kunnollisen pakin tavoin perään. Huomaat, että takaa vyöryy 90-kiloinen vastustaja, joka aikoo taklata sinut laitaa vasten – lujaa.

Jos et mene kiekon perään, olet valmentajan ja fanien silmissä nössö, joka vedetään kölin ali. Jos menet, sattuu kovaa.

Miltä tuntuu?

Pelottaahan se, entinen ammattijääkiekkoilija Tommi Kovanen sanoo.

40-vuotias Kovanen koki vuonna 2003 yllä kerrotun tilanteen. Hän päätti painua kiekon perään pelosta huolimatta.

Taklauksen seurauksena Kovasen kipeä olkapää irtosi paikaltaan, ja edessä oli puolen vuoden sairasloma.

Nyt, kun Kovasen elanto ei tule enää jääkiekosta, on pelosta helpompi puhua. Kovanen pelasi urallaan yhteensä yli 500 liigaottelua muun muassa Rauman Lukossa, Helsingin IFK:ssa ja Jokereissa.

”Jos jääkiekkoilija puhuu peloistaan uran aikana, se herättää heti kysymyksiä ja leimaa ihmisen heikoksi. Helpommalla pääsee, kun ei myönnä pelkäävänsä”, Kovanen harmittelee.

KOVASEN ura jääkiekkoilijana päättyi tammikuussa 2013. Bluesin Tommi Huhtalataklasi Rauman Lukossa pelannutta Kovasta selkään, ja Kovaselta menivät rytäkässä hampaat, kylkiluu ja leuka. Isku aiheutti aivovamman, joka päätti uran.

Kovanen yritti vielä kuntoutua taklauksen jäljiltä, mutta luisteleminen tai kuntopyörällä polkeminen päättyivät huonosti: Kovaselta lähti taju. Eläkkeelle joutunut Kovanen on nykyään omien sanojensa mukaan ”onnellinen penkkiurheilija.”

Hän alkoi pohtia urheilijan pelkoa lukiessaan tämän kevään pudotuspelien aikana kirjoituksia voittamisen pelosta. Mistä ne kirjoittavat, hän ihmetteli.

Kovanen itse pelasi HIFK:ssa, kun joukkue voitti edellisen mestaruutensa keväällä 2011.

”En usko, että kukaan pelkää voittamista. Tunteita me pelkäämme.”

JÄÄKIEKON yhteydessä puhutaan harvoin tunteista saati pelon kokemisesta, vaikka syytä olisi.

”Jääkiekkoilijatkin ovat ihmisiä. Usein vielä herkkiä poikia”, Kovanen sanoo.

Kovanen itse pelkäsi uransa aikana tappioita, fyysistä jaksamista, lehtien armotonta palautetta ja valmentaja Hannu Jortikan tuimaa katsetta.

”Kyllähän se pelotti, jos olit mokannut kentällä. Valmentaja pystyi pistämään sivuun yhdestäkin virheestä. Pelkäsin epäonnistumista, en voittamista.”

Myös kipu toi oman pelkonsa. Taklausten ottaminen ei terveenä pelota, mutta loukkaantuneena asia on toisin. Kun kipu saa vedet valumaan silmistä, pelottaa ronskimpaakin miestä.

Kovanen pelasi uransa aikana yli 500 liigaottelua, ja ainakin sata otteluista meni puudutettuna. Kyseessä on Kovasen mukaan normaali määrä jokaiselle liigakiekkoilijalle. Milloin oli olkapää hajalla, milloin solisluu poikki.

”Jokainen pelaa, jos vain pystyy. Joukkueen puolesta uhrautuminen antaa myös nautintoa. Ei siinä juuri huomista tai omaa tulevaisuutta mietitä.”

VAIKKA ikävät sanat ja kipu pelottivat välillä, oli Kovasen mukaan kuitenkin yksi pelko yli kaiken.

”Suurin pelkomme oli paljastua, tulla näkyväksi heikkouksiemme kanssa ja kokea riittämättömyyttä. Seistä tappion keskellä yksin, käytettynä ja hyödyttömänä.”

On paljon helpompi sanoa pelkäävänsä korkeita paikkoja kuin paineita ja odotuksia.

Pelon merkitystä ei kannata kuitenkaan liioitella, Kovanen painottaa. Pelko on vain yksi inhimillinen tunne muiden joukossa.

”En todellakaan pelännyt pelaamista, vaan rakastin sitä. Se oli ihanaa aikaa. Koin iloa, surua, jännitystä, kaikkia tunteita”, Kovanen kuvailee.

”Pelko on oikein valjastettuna voimavara. Isot voittajat pystyvät käsittelemään tunteensa.”

KOVANEN ei osannut itse nuorena pelaajana käsitellä pelkoa, vaan sysäsi sen pois mielestä. Patoutunut tunne kanavoitui monesti jännityksenä, joka näkyi esimerkiksi vaikeutena saada unta ennen ottelua.

Pelaajilla on nykyään Liigajoukkueissa käytössään henkisiä valmentajia.

”Tiedän, että monet pelaajat saavat apua, mutta sitä haetaan vielä hiljaisuudessa. Jos heikkouksista ja peloista puhuttaisiin avoimesti, parantuisivat tulokset varmasti.”

Suunta on Kovasen mielestä kuitenkin oikea. Monet valmentajat ovat entistä avoimempia, ja pelaajien on helpompi puhua heille. Myös kiekkoilijoiden uusi sukupolvi muuttaa tapoja.

”Olen seurannut ihaillen nuoria jääkiekkoilijoita esimerkiksi alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa. He ovat kuin munasta kuoriutuneita poikasia: vilpittömiä, rohkean avoimia ja omia itsejään. ”

Toisin oli vielä hänen nuoruudessaan.

”Meidän piti – yleisen tavan mukaan – kiroilla ja räkiä lattialle, kun menimme uuteen joukkueeseen”, Kovanen naurahtaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Terve.

 

Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa tai... foorumin sykettä. Olin katsomassa HJK:n ja Hongan välistä Suomen Cupin peliä. Kylmä oli ku perkele. Mieltä lämmitti nähdä pitkästä aikaan paikan päällä ottelua kotimaista ja käsin poimittua jalkapalloa. 

 

Aina löytyy jotain pientä pohdittavaa pelin sisältä. Pelin lopussa Honka sai Klubia kiinni ja HJK:n "pojat" näyttivät selvästi pelon merkkejä. Jäin miettimään, kuinka paljon etua joukkueelle voisi olla, jos he osaisivat lukea tuon pelon vastustajastaan. Toisen heikkouksia voi käyttää hyväksi ja pelko on sitä parhaimmillaan. Tunteilla on tapana tarttua ja ne ovat myös samoista laukaisevista tekijöistä syttyviä. Kun näkisi joukkueen olevan kankea pelosta niin silloin olisi hyvä iskeä aggressiivisesti päälle, se voisi lisätä kivasti tuota pelkoa vastustajassa ja saada heidät paniikkiin, kuten kotimaisille joukkueille on tapana isoissa peleissä ja viimeisillä minuuteilla käydä.. Tämä voisi olla hyvä opettaa pelaajille ja parhaiten se tapahtuu tutkimalla omia pelkojaan pelaamiseen liittyen. Samalla siitä saisi edun oman pelon ymmärtämiseen ja se edes auttaisi estämään omaa paniikkia pelin lopussa, silloin kun vastustaja painaa päälle yleisen syyttäjän lailla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now

Sign in to follow this  

×