Jump to content
Sign in to follow this  
Sami Paakkanen

Fyysisyys, keho, itsetuntemus

Recommended Posts

Terve.

 

Tuumailu käynnissä ja siitä puhumista ympäriinsä, miksei täälläkin. Tarinaa pukkaa :)

 

Olin hiihtämässä pari iltana, ennen kuin keli vaihtui taas plussaksi. Käyn usein myöhään ladulla, että saisin sen oman rauhan ja ei tarvitsisi olla koko ajan huomioimassa muita. Saan työssäni ja harrastuksessani ottaa muita huomioon ihan riittävästi :) Luonto on hyvin kaunis näin helmikuussa, kun kello lähenee kymmentä on jo pimeä, mutta taivas on ollut nyt todella kirkas ja kuulas. Se saa metsän näyttämään kauniilta pimeän ja valkoisen lumen ollesa vieri vieressä. Välillä on mykistävää pimeän metsän ja aakean vuorotellessa, siinä on jotain maagista kauneutta. Hiihtoreittiini kuuluu paljon tasaisista ja muutama loiva mäki. Olin laduilla ja mietin että haluan laskea mäen silmät kiinni. Se tuntui todella mukavalta jo ajatuksenakin. Mäki oli melko loiva, ei kovin pitkä, eikä puita näkynyt aivan ladun vieressä, joten oli aika turvallista laskea silmät kiinni. Tuumasta toimeen. Mäen nyppylän päällä pieni tuuppaus ja silmät umpeen. Alkuun oli aika jännittävää. Ei kovin pitkään uskaltanut pitää silmiä kiinni. Olo touhusta oli kuin lapsella, se voitonriemuinen löytämisen ja onnistumisen tunne. Samaa tein kesällä pyörällä ajaessa, mutta se ei ollut niin rentoa, koska riski ajaa pöpelikköön oli aika paljon suurempi. Se rentous kun antoi ladun viedä, se tuntui maagiselta. Suljet silmät ja normaalisti käytössä oleva aistisi on pois käytöstä. Se sai minut kääntymään muihin tarjolla oleviin. Oli hyvin jännää kuunnella/tuntea kehon toimintaa. Pienet lihakset tekivät töitä mukaillen ladun pieniä ja hentoja muodonmuutoksia. Tunsi aina milloin mikäkin lihas toimi ja kuinka paljon. Olo oli hauska ja huvittunut. Olin tavallaan todella jännittynyt, olin valmis käyttämään lihaksiani pystyssä pysymiseen, mutta samalla olin rento. En pelännyt mahdollista kaatumista liiaksi. Lihaksien toimintaa oli uskomattoman nautinnollista seurata silmät kiinni. Tuo laskeminen oli jatkuvia yllätyksiä täynnä, koska en tiennyt minne päin latu oli milloinkin hieman painunut. Vieläkin tätä kirjoittaessa tilanne saa hymyn nousemaan :) Olin kuin lapsi hiekkalaatikolla ensimmäistä kertaa.

Tämä kaikki juontuu Liikuntamyllyssä tekemästäni työstä näinä viime viikkoina. Olen istunut kymmeniä tunteja seuraamassa urheilijoita harjoituksissa ja elämäni ensimmäiset pienemmät hallikisatkin tuli nähtyä. Olen toistuvasti kiinnittänyt huomioni urheilijoiden tapaan katsoa jatkuvasti kelloaan. Siinä on jotain ärsyttävää. En pääse irti ajatuksesta, että urheilijalta puuttuu jotain mielen ja kehon yhteydestä. Sisäinen kello itselläni on usein hyvin tarkka, jos haluan. Tunnen kehoni toiminnan ja mihin se pystyy. Urheilijat näyttävät tarvitsevan kellon tuoman ajan suorituksensa seuraamiseen. Ulkoinen mittari. Mitattava määre. Ymmärrän, kisoissa sitä mitataan. Vai mitataanko? Jos olet vain ennen muita maalissa niin ei sillä ajalla niin väliä ole. Samasta aihe on noussut esille valmennuksessa ja se nousee aina valmennnettavien puheista, miltä näyttää ulos päin. Mietin itse miksi se on näin? Siinä se oman itsen tunteminen ja siihen luottaminen on keskeneräistä. Otin kirjahyllystäni muutaman kirjan, jotka käsittelevät kehollisuutta, sekä sen ja psyykkisen yhteyttä jollain tavoin ja rupesin tuumailemaan aihetta hippasen syvemältä.

Toinen tarina ja se myös liittyy löyhästi aiheeseen. Tein soittimia harrastuksena kymmenen vuotta. Jossain vaiheessa, ihoni alkoi voimaan erittäin huonosti. Silmiä poltti ja nahka lähti silmäluomista ja ihon uurteet kasvoilla olivat ikään kuin tulehtuneet. Tätä kesti pitkään, varmaan vuoden tai pari. Sitä ei ollut koko ajan, mutta se ilmestyi ajoittain. En ymmärtänyt kehoani yhtään. Joskus tein havainnon kun olin ollut poissa verstaalta pari viikkoa, ettei minulla ollut oireita. Ajattelin voisiko se liittyä sinne. Mietin sitä ääneen verstaalla käydessäni. Ongelmaa oli vaikea selvittää, sillä oireet alkoivat jälkijunassa, joka selvisi myöhemmin. Kävin välissä lääkärilä. Lääkäri oli aika paska,  sanoi jo ovelta että minulla on atooppinen iho, ei muuta. Istuin alas ja kerroin epäileväni allergiaksi ja liittyy varmaan soitinverstaalle tai johonkin muuhun. Lääkäri pysyi tiukkana ja sanoi että aivan selvä tapaus, atooppinen iho, eikä mikään allergia. Olin vielä eri mieltä ja sanoin että tunnen itse oman kroppani ja tiedän että ihoni on tyypiltään aika kuiva, mutta tämä on nyt jotain muuta. Lääkäri oli varma ovelta antamastaan diagnoosista ja määräsi minulle atooppisen ihon hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä. En ollut kovin tyytyväinen, mutta kokeilin. Kun oireet tulivat niin polte silmäluomissa vain lisääntyi määrätystä lääkkeestä. Ei kelvannut minulle. Kokeilin olla pari viikkoa pois verstaalta ja oireet katosivat. Menin verstalle aamusta, hioin tuota allergian aiheuttajaksi epäilemääni puuta ja lähdin pois. Ei mitään reaktioita. Illalla alkoi naamaa polttamaan ja oireet palasivat. Ne kestivät noin viikon / kaksi. Olin sen ajan pois verstaalta ja pari viikkoa siihen päälle. Ei oireita. Menin verstaalle ja hion samaista puuta. Illalla oireet alkoivat. Nyt homma oli minulle selvää pässinlihaa. Pääsin allergiasairaalaan tutkittavaksi ja tutkimuksissa selvisi sama asia, jonka jo tiesin. Erittäin paha allergia kyseiselle puulle. Paras hetki oli kun kävin reilun vuoden kuluttua  terveyskeskuksessa ja näin sattumalta samaisen lääkärin käytävällä, joka piti atoopikkona. No, puheliaana miehenä nykäsin hihasta ja kysyin muistaako hän tapaukseni vuoden takaa, kun hän väitti ja väitti vastustelustani huolimatta atoopikon ihoksi? Hän muisti. Sanoin että olin ollut juuri allergiasairaalassa ja totesivat todella voimakkaan allergian minulle. Lääkäri oli vähän että no sepä hyvä kun löytyi syy. Minä hänelle sanomaan, että sinun pitäisi lääkärinä oppia kuuntelemaan potilaita. Olen 40 vuotta ollut kehossani ja tunnen sen hyvin, mutta sinä et kuunnellut yhtään, mitä minulla oli siitä sanottavaa. Kyseinen lääkäri veti herneet nenuun ja kääntyi välittömästi kannoillaan, luonnollisesti sanomatta minulle enää sanaakaan. Hyvin kesti kritiikin, urpo :D 

 

Samaa tarinaa on myös Liikuntamyllystä, jossa eräs urheilija kertoi menettäneensä hyvin ilmeisen Olympia paikan. Hän oli jossain kisoissa kertonut valmentajalle olevansa kipeä ja tämä ei uskonut, ottanut tosissaan ja urheilijahan urheili. Hän urheili itsensä niin kipeäksi ettei toipunutkaan ihan heti ja kisapaikka taisi karahtaa sen seurauksena kiville. Urheilija otti tämän itse puheeksi, kun sanoin että hyvällä itsetunnolla on iso merkitys urheilussa. Hän sanoi ettei hänellä ollut tuolloin riittävästi olla eri mieltä valmentajan kanssa, pitää puoliaan, luottaa itseensä. Urheilijan luottaminen oman kehonsa tuntemuksiin on siis tärkeää. Rajoista myös kyse, missä ne kulkevat, mitä kehon viestejä kuunnella herkemmin ja minkä verran on hyvä rasittaa vaikka ei tunnu niin hyvältä. Kipu puhuu fyysisyydestä omaa kieltään.

 

Tässä vähän avausta kehollisuuteen. Se liittyy oleellisesti myös mielen toimintaa. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Ne kommunikoivat ja niiden kommunikaatio ja sen herkkyys on tärkeää. Se mahdollistaa paljon, mutta tekee helposti myös mahdottomaksi paljon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mitä kehonkuva on? BBC dokumentti kehon sisäisestä kellosta: Tossa olis linkki

Sisäinenkello on mielen ja kehon yhteyttä. On toisaalta mielenkiintoista, onko tuo yhteys olemassa vai ei. Monilla tuo varmasti toimii ilman sen "tuntemista" eli perustuu varmasti siihen, että meidän oletetaan kuuntelevan vanhoja ja viisaita, valmentajia ja vanhempia, ei omaa kehoamme-.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!

Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.

Sign In Now

Sign in to follow this  

×