Jump to content
Sami Paakkanen

Valmentajakoulutus kaipaa muutosta !

Recommended Posts

Olen tässä taas vähän pohtinut ja ajattelin kertoa teille, millaisia asioita mielessä pyörii näin lauantai aamusta :)

 

Valmentaminen on kuin opettamista jollain tavalla. Oppiminen taidetaan ymmärtää opettamisen perinteiden kautta ja siitä on viime vuosina puhuttu. Olen itse ollut opettajana joitakin vuosia peruskoulussa ja saanut sitä kautta kurkistaa opetuksen ihmeelliseen maailmaan ja sitä se mielestäni todella on. Paljon on puhetta uudistuksesta ja luovuudesta, itseoppimisesta ja PALJON, PALJON myös muusta. Kauniita sanoja ja ihmismielen ymmärtäminen on edelleen yhtä vähäistä kuin olen ymmärtänyt sen olleen jo 100 vuotta sitten. Ei ole täysin ymmärretty motivaation ja mielekkyyden merkitystä. Ei osata laittaa rajoja ja kykyä asettua oppimisen psyykkiseen tilaan ei siten synny. Nyt on koulussa menossa vaihe, kun vanhasta yritetään ponnistaa kohti uutta. Miljoonia asioita sekotetaan samaan soppaan ja kaikesta halutaan sääntö tai laki. Oppilaiden halutaan itse ymmärtävän koko oppimisen prosessi ja sitä heille nyt opetetaan. Ajatuksesta, suunnitelmaksi ja siitä kohti valmista työtä ja sen jälkeen itsearviointia+ kaikki tämä kuvataan johonkin portfolioon.

Olen joitakin koulunpenkkejä elämäni aikana jo ehtinyt koluta. Pari ammattikoulua ja psykoterapiakoulutus ja oppisopimuskoulutus jatkoksi ammattikoululle, iltalukiota, erilaisia lyhyempiä kursseja melko paljon. Olen yhden pienen viikonlopun valmentajakoulutuksen myös käynyt :)  Olen jutellut sitäkin enemmän valmentajien kanssa heidän koulutuksestaan ja nähnyt heidän koulutuskalenterinsa / koulutusohjelmansa. Sain vuoden käydä seuraamassa Olympiakomitean valmennusosaamisen työpajassa, mistä siellä on kyse. Olen lisäksi seuraunnut valmentajia työssään todella paljon niin tämän psyykkisen valmennuksen kautta kuin vanhempana parin oman lapsen harrastamisten kautta. Olen myös puhunut paljon muiden vanhempien kanssa heidän lasten harrastuksista. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta yritän päästä juurista kohti pintaa. 

Se joka ei itse ole oppinut eri tavoin, ei oikein voi kovin hyvin opettaa tuota erilaista tapaa eteen päin. Se ymmärrys pitää olla ensin itsellä. Ymmärrys ei tule ainoastaan teoriasta, se on kokeilemista, etsimistä, virheiden tekemistä ja itseensä tutustumista suurelta osin. Vanhuus voi tuoda mukanaan viisautta. Nyt meillä koulutus on kuitenkin monessa mielessä vielä sitä perinteistä. Jollakin on suurempi tietoa ja se halutaan saada taotuksi tyhmempien päihin, kaataa niille joilla sitä ei ole, antaa mahdollisuus oppia ja nyt tämä, opetetaan oppilaita itse oppimaan. Paljon on kliseitä, joiden voi nähdä elävän kulttuurissamme ja kuulla oppilaiden tai valmennettavien olevan niin kypsiä tähän tapaan ja valmentajien / opettajien olevan niin kypsiä näihin joilla ei ole tarpeeksi halua / motivaatiota oppimiseen.

On myös niitä, jotka tekevät asioita omalla tavallaan.. me kaikki :) Meitä halutaan kuitenkin jatkuvasti saada samalle viivalle ja tekemään täsmälleen samoja asioita. On seuroissa valmennuslinjauksia ja siitä on tullut ase erilaisuutta kohtaan, aitoa ymmärrystä ja jokin etsimistä kohtaan. Linjauksissa on hyvät puolensa, mutta aseena sitä ei tulisi käytää ja sellaisena se usein kuulostaa olevan. Aseeksi se muuttuu, kun jotain kohtaan tunnetaan aggressiota. Se ei ole kovin viisasta tämän opetuksen/valmennuksen näkökulmasta. Perustelen tarinalla hieman.. Riitelimme töissä juuri tästä aiheesta torstaina. Puhuimme työkalun laadusta. Toiset puhuivat säännöistä jollainen sen työkalun pitää olla ja minä taas työkalun tarkoitukseensa mahdollisimman hyvin toimivasta muodosta. Minulle muistutettiin säännöstä. Tuo sääntö on itse keksitty (ei sellaista ole missään olemassa). Minusta se on vain tapa yrittää hallita ahdistavaa aihetta. Itse puhuin työkalun käyttötarkoituksesta ja sen mukaisesta muodosta. Toiset vain inttämään että sääntö sanoo sen kuuluvan olla tällainen ja tällainen. Nyt ei siis kyse mistään laista. Sääntö, joka on itse keksitty tai luotu. Tuota sääntöä ei ole missään ja onko sillä väli edes olisiko sellainen olemassa. Työkalun tulisi olla sellainen, että se palvelee parhaiten käyttäjäänsä juuri hänen tarvitsemassaan työssä. Siihen tarkoitukseen niitä ihminen on kai koko olemassaolonsa ajan yrittänyt kehittää :) Hassu ajatus, että jokin sääntö kertoo sinulle millainen työkalun tulisi olla. En vain omaan ajatukseeni tätä ongelmaa pohtiessani halunnut luottaa, sillä itse olen hyvin vähän kyseistä työkalua tarvinnut elämässäni. Kysyin parilta hyvin kokeneelta puusepältä aiheesta, joiden tiedän oikeasti käyttäneen kyseistä työkalua. Kysyin tuolla kyseisellä työkalulla 45 vuotta hommia tehneeltä mieheltä asiasta ja vastaus oli sama kuin itse ajattelen. Työkalu on aina käyttötarkoitusta varten olemassa, omanlaisensa eli ei ole olemassa mitään sääntöä, eikä oikein voi olla. Jos jokin sääntö olisi, se estäisi työkalun käytön tyystin tietyissä töissä, se ei vain soveltuisi enää käytettäväksi työssä johon se on tarkoitettu. Töissä myös huomasin kysyä, oliko säännöstä hokeva ammattimies käyttänyt kyseistä työkalua paljon työssään ja ilmeestä näki ettei ole ja eipä hän edes siihen mitään muuta vastannut kuin: "Se on sääntö". Jäykkyyttä ja vihaa minua kohtaan. Nyt halutaan että tehdään "säännön" mukaan, jolloin työkalun ei ole enää hyvä työkaluana, vaan se noudattaa vain tuota jotain ihmeellistä ja itse keksittyä "sääntöä". Tästä saa ajatella mitä haluaa, itseä tämän kirjoittaminen nyt lähinnä huvittaa ja vähän myös pelottaa. Mietin juuri että paskaa tästäkin voi niskaan tulla, kun työasioita täällä netissä ääneen uskallan huudella, olenhan vaitiolovelvollinen. Toisaalta kerron prosessista, kuinka työtä kuuluu kehittää ja turhista säännöistä kyetä luopumaan. Itse en ole kovin helposti luovuttavaa sorttia ja meinaan käydä kysymässä ylemmältä johdolta, kuinka tämä mitättömän tuntuinen asia voisi ratketa oikealla tavalla. Voisin jättää asian tähän, pääsisin helpommalla. Ei ole minusta oikein niitä kohtaan, joiden tätä työkalua on arjessa käytettävä. Olen oikeassa ja tiedän sen. Jos työkalu ei ole kovin hyvä edes siihen mihin sitä tarvitaan, miksi tekisimme työmme säännön vuoksi väärin? Työni on asikaspalvelua, en ole  itseäni varten noudattamassa jotain kuvitteellista "sääntöä". Ongelma on tunnetason ongelma työyhteisössämme aj tämä säännöstä keskustelu sen ilmentymä. Jäykkyyttä. Tämä on johdatus aiheeseen. Tämä samainen ongelma näkyy ja on helposti löydettävissä  urheilumaailmasta. 

Olen törmännyt usein tilanteeseen, jossa asioita ei uskalleta sanoa ääneen, eikä varsinkaan sille, kenen kanssa niistä kuuluisi keskustella. Kotona pelaajille "niistä" puhutaan ja valmentajaa paheksutaan, sama koulussa. Vanhemmat haukkuvat melko tavalla opettajia ja usein myös opettajat vanhempia, sekä urheilussa valmentajat keskenään vanhempia. Usein sitä haukkumista ei osata pukea oikealla tavalla sanoiksi ja siksi se jää sellaiseksi selän takana paskan jauhamiseksi, tuulettamiseksi. Saa pahimman vitutuksen sanottua ulos, muttei koskaan käydä sitä läpi sen kanssa johon se kohdistuu. Se ei helpota itse ongelmaa. Tyhjentää hetkeksi vain vitutuksen ulos ja sama meno voi jatkua vuodesta toiseen. Tämä näkyy ja kuuluu urheilussa todella voimakkaasti. Valmentajat ja vanhemmat, valmentajat ja seuran valmennuspääliköt tai johto.. seuran hallitus.. lista on pitkä ja karu katseltava. Tämän vuoksi seuraa vahdetaan, joukkueita hajoaa, valmentajat lähtevät, jokin seura ei menesty ja urheilijat kuin myös valmentajat karttavat, urheilijat kärsivät ja kaiken tämän keskellä vielä odotetaan menestystä urheilijoilta. Jep..  Voisiko tämä olla yksi teema valmentajien koulutuksessa. Vuorovaikutuksella on niin valtava merkitys koko valmennusprosessissa, ettei sen arvoa sovi yhtään aliarvioida. Tämä pitäisi olla isossa osassa valmentajien koulutusta, mutta kun ei ole. Johtuu siitä ettei sen merkitystä ymmärretä koko laajuudessaan, ei haluta nähdä ahdistavuutensa vuoksi, koska ollaan aika keinottomia sen edessä kouluttajina. Ei voi paljon auttaa aiheen kanssa, jos ei siitä juuri mitään ymmärrä. Sitten palkataan psykologi tai psyykkinen valmentaja, joka voi olla teorian ja tilastotieteiden tuntija tai pahimmassa tapauksessa ei edes niitä.. Ei teoriassa opita ratkomaan ihmissuhdeongelmia. Ei ryhmien kanssa voi tehdä töitä, jos ei ymmärrä ryhmistä juuri mitään. Kaikki urheilu on tavalla tai toisella sidoksissa ryhmätyöhön, halusi sitä tai ei.

 

Toinen kehittäminen koulutuksissa olisi tuo urheilijoiden observointi eli käydä seuraamassa urheilijoita (lapsia liikuntatunneilla, tarhalaisia urheilemassa) ja keskustella tekemistään havainnoista. Väitän että sellaisessa "turhassa" työskentelyssä on paljon aineksia luovuuden lähteille. Jokainen tekee havaintoja ja niistä poikii usein jotain johtopäätelmiä. Usein aluksi havainnointi on melko tylsää, havaitset samoja asioita, joita olet jo entuudestaan tottunut havainnoimaan. Jossain vaiheessa löydät jotain uutta ja se vois saada sinut miettimään sen merkitystä ja johtaa uuden äärelle. Sitä uutta myös löytää helpommin, jos käy läpi ryhmässä omat havaintonsa ja kuulee muiden tekemistä havainnoista. Uutta varmasti !! Jakamista ! Havainnot tekisi yksinään ja yhdessä keskustelisi niistä. Tämä voidaan nähdä todella tehottomana koulutusmuotona, kun tuloksia ei voi mitata. Et voi mitata osaako valmentaja nyt jonkin sääntökirjan ulkoa vai ei. On hiton vaikea mitata, mikä arvo voi jollain pieneltä tuntuvalla havainnoilla olla. Kuten se, kun eräs hyvä valmennuspäälikkö joskus oli havainnut/kiinnittänyt huomionsa kentän laadun muutokseen eli hiekasta tekonurmeen, joka ehkä vaikuttaa jollain tavalla urheilijan ominaisuuksiin.. refleksit ehkä paremmin hiekalla hereillä, kun yllättäviä pomppuja tulee niin paljon.. Mielenkiitoista !! Minusta aivan loistava havainto. Hyvä miettiä.. ja toisaalta sillä tiedolla ei tee mitään... ;) 

Itse koulutan psyykkistä puolta. Tiedän että olen jotain asioita oppinut elämässäni ja paljon oman psykoterapian kautta sekä sitä opiskellessani. Näitä asioita haluan nyt siirtää muiden ihmisten käyttöön myös, koska ne ovat tehneet oman elämäni paljon helpommaksi ja mukavammaksi elää. Urheileminen itselläni on mitä suuremmassa määrin tänä päivänä nautintoa ja se flow on helppo saavuttaa missä vain tekemisessä. Kuinka teen tätä, kuinka "opetan". En kerro välttämättä kuinka asiat ovat, vaan sanon ääneen mitä näen tai koen niiden minulle merkitsevän. Jaan oman mieleni muiden kanssa. Mietin tässä omaa työtäni ja työskentelyäni, kuinka se poikkeaa perinteisestä opettamisesta, joka minusta ´tökkii´. Olisi mukava jos tähän ketjuun saisi jonkun minun valmennuksessa olevan mukaan puhumaan ja kertomaan omasta näkökulmastaan minun kanssa työskentelystä. Hmm.. mietin tässä samalla kirjoittaessani. Kyllä sanon joistakin asioista kuinka ne ovat. Sanon monista asioista, jotka ovat minulle tosia, kuten sen että jokaisella on tunteet. Se on yleistäen paikkansa pitävä väittämä. Jos sanon että kaikki pelkäävät, se on myös. Mietin miten tämä poikkeaa matematiikan opetuksesta, jossa sanotaan että 1+1=2. Se ei ehkä poikkea, mutta se tapa millä se tehdään.. Siinä on jotain minulle ominaista/erilaista. Olen nähnyt samaa ja aina kun kuulen sellaisesta valmentajasta, joka on jotenkin poikkeavan hyvä, halua mennä katsomaan mistä kyse. Etsin uutta valmennuskulttuuria. Se hyvä nousee intohimosta ainakin ja innostuksesta, rakkaudesta tekemiseen. Nautin hommasta paljon. En koe että minun on pakko saada ketään oppimaan tunteistaan/itsestään mitään, vaikka siihen tähtään. Jokainen päättää itse, onko halukas tutkimaan itseään. Matematiikassa on ehkä sama, mutta usein opettajalla on paljon paineita saada opetettua tietyt asiat lukuvuoden aikana. Olin töissä samassa koulussa neljä vuotta. Kolmena viimeisenä oppilaat valitsivat minut vuoden opettajaksi. Koko koulu sai siis äänestää kuka on heidän mielestään paras opettaja. Olin läsnä ja kuuntelin. Laitoin rajat. Mitään erikoista en tehnyt. Minun luokassa oli aina lupa puhua ihan mitä sylki suuhun tuo. Välillä juteltiin riidoista, luokan ilmapiiristä, välillä oppimisesta ja välillä itse aiheesta jota opetin :D  Se oli kaikkein parasta nähdä, kun ne oppimista estävät tunteen oli käyty läpi ja oppilaat ryhtyivät itse tekemään töitä ja innostuivat opettamastani aiheesta. Joillain innostusta ei tullut. Se minun näkökulmasta oli siitä paljon kiinni, että elämä oli muilta osin niin helvetin raskasta, ettei ollut kykyä keskittyä koulun tarjoamaan opetukseen, ei minun tunneilla tai muillakaan. Väkisin moni opettaja yritti ja väsytti siinä itsensä ja samalla ajoi oppilaan nurkkaan, nurkkaan jossa oli vain hävettävää.  Opettaja häpesi itseään ettei ollut osannut, vanhemmat häpesivät itseään kasvattajina ja eniten ehkä se nuori, joka ei osannut mitään.... :( 

 

Alustus aiheeseen taas tarinoissa ja kyllä tähän tulee lisääkin.

 

Kaksi keskeistä ajatusta tekstissä valmennuskoulutukseen liittyen. Vuorovaikutus ja sen "kouluttaminen" sekä tuo havainnointi ja sitä kautta uuden löytäminen.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Hmm.. mieten aamusta taas oman alani juttuja.. Tämä aihe osui ajatuksiini sitä kautta, kun tuo valmentajakoulutus on ehkä keskittynyt liiaksi teknisiin asioihin ja suorituksiin. Taitoa ja taktiikkaa. Ongelmat ovat arjessa kuitenkin aika monisyisiä ja psyykkisiä/vuorovaikutuksellisia.

Iso ongelma on vuorovaikutuksellinen ja se polttaa kovin. Se polttaa loppuun osan valmennuksesta, ku njohto on perseestä ja vanhemmat piinaa ihme asioilla. Vanhemmat, jotka ovat milloin mitäkin ja usein täysin ymmärtämättömäksi tulkittuja. Tuo paska saa valmentajat lopettamaan työskentelyn ja toki osalla ne seuran sisällä kukkivat erimielisyydet, joita ei osata selvitää millään mittarilla mitattuna.. Osa vanhemmista kypsyy ja vie pelaajat pois lajin parista. Osa urheilutoimen johdosta kärsii ja palaa loppuun juuri vuorovaikutuksen ongelmien vuoksi.  Seurojen hallitukset voivat olla oikeita mätäpesiä. siellä istuu milloin mitäkin ja mistäkin syystä. Asioista ei osata keskustella, koska tunteet ovat niin solmussa. Siihen saisi melko helposti muutosta, mutta ei ole rohkeutta ja halua siihen. Riidellään teknisistä asioista ja se kokouksessa vellova tunnemössö on ihan vierasta ja jää tyysti vaille huomiota. Ja tavallaan sama on mielestäni tapahtunut lupaavien pelaajien kohdalla, valmennus ei ole ymmärtänyt urheilijaa ja/tai urheilija ei ole kokenut tuleensa ymmärretyksi ja lähtenyt vittuun.. Usein se tarkoittaa kirjaimellisesti tuota.. Nuorien miesten kohdalla naiset alkaa polttamaan ja päihteet tulevat mukaan. Mun lyhyt tulkinta on se, että sitä naisellista ja ymmärtävää puolta kaivataan, ei sitä urpoa valmentajaa, joka vaan sanelee, muttei kuuntele/ymmärrä. Sit päihteillä haetaan apua murrosiän jo itsessään tuomiin tunnemyllerryksiin, jopa ilman tuota urpoa valmentajaa.

 

Vuorovaikutusta ja psyykkistä suurimmaksi osaksi. Ei siis kyse ole mistään pienistä asioista ! Sit paljonko meillä valmennuskoulutuksissa keskitytään näihin puoliin? Nada vai olisko jopa yhden päivän koulutus. No, kyllähän päivässä oppii noi kaikki ongelmat handlaamaan, ei brobleemos. eli buenos dias vaan kaikille !

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Hmm.. heräsin ja mietin tätä kirjoittamaani aihetta. Usein olen jutellut valmentajien kanssa. Kun en ole heille valittamassa tai puuttumassa heidän tapoihin tehdä työtään,  minut otetaan keskusteluun mukaan hieman toisella tasolla. Kuulen usein, kuinka raskaita ne vanhemmat ovat, joilla on tarvetta tulla sanomaan miten valmentajien pitäisi tehdä tai mitä ongelmia he näkevät oman nuppunsa pelaamisessa tai kuinka peluutetaan vääriä pelaajia tai väärissä paikoissa ja ja ja, tätä listaa voisi jatkaa taas kilometrin. Jokainen valmentaja tietää varmasti mistä puhun. Huomatkaa että hieman kärjistetysti tuon taas asian esille, mutta se joskus on juurikin näin. Se tunne joka on valmentajista kuultavissa on melkoinen vitutus. On ajoittain (aina?) helvetin raskasta kuunnella kaiken tietävien vanhempien ohjeita ja neuvoja, yleensä valmentajan työhön kohdistuvaa puuttumista. Mitä tuo nimenomainen vitutus on, siihen ei nyt upota. Mitä tuo puuttuminen sitten on niin se on sitä vuorovaikutusta, jota pitäisi opiskella. Mitä se vanhempien viesti pitää sisällään ja miksi juuri minä valmentajana reagoin siihen näin kuin reagoin. Millaisia tunteita viestit pitävät sisällään? Nämä kyseiset asiat olisi hemmetin tärkeitä junioreiden ja nuorten valmennuksessa ja heidän vanhempien kohtaamisessa. On paljon helpompi olla tilanteessa, jos kuulee sanojen takaa tunteet ja niille on sanat. Joskus auttaa sanoa ne vain ääneen. Meillä on paljon vanhempia, joilla ei ole sanoja tunteilleen. Joku vanhempi on lapsensa puolesta vihainen ja turhautunut. Joku taas käy valtataistelua valmentajan auktoriteettia kohtaan lapsensa puolesta. Jollakin vanhemmalla on itsellä palo valmentaa ja näkisi että tekee homman paremmin, sekä taustalla vielä sopiva määrä kateutta, jolloin soppa onkin jo valmis. Mitä valmennuksella sitten on? Usein koetaan ettei ne vanhemmat ymmärrä mitään lajista ja tulevat neuvomaan. Näin asia ei välttämättä ole. On paljon hyvin valveutuneita vanhempia, joilla ehkä omaa pelitaustaa vuosien takaa ja suuri kiinnostus pelejä kohtaa eli katsovat aktiivisesti. Mistä silloin on kyse? Valmentajan tunteista. Hän saattaa kokea arvoaan vähäteltävän tai hänen ymmärrystään ei arvosteta. Joskus kyse on siitä, etä tuo vanhempi siirtää lapsensa turhautumista vanhemmalle ja tämä sitten auliisti on sen ilmaisija, jolloin hän joskus siirtää samaisen tunteen valmentajan kannetavaksi eli se turhautuminen voi olla juurikin tätä joskus. Jos siitä saa hetkessä kiinni ja sen sanoo ääneen, se riittää joskus laukaisemaan tilanteen. Jos vanhempi on hyvin turhautunut ja tulee sättimään valmentajaa viikonlopun pelireissusta valmentajaa, joka on istuttanut penkillä hänen lastaan. Turhautuminen ja sen nostattama ärtymys/viha/aggressio. Miltä tällaisten tunteiden kohtaaminen valmentajana tuntuu, mitä tunteita se herättää? Joillakin herää puolustus ja joillakin hyökkäys, mutta usein pelko tai aggressio/viha/ärtymys tai se turhautuminen. Joku kuuntelee ja ei reagoi mitenkään ja mikäli se on sitä huomiotta jättämistä niin aika pian voi olla odotettavissa, että kyseinen lapsi joukkuetta vaihtaa. Valmentaja on tyytyväinen päästessään rasittavasta vanhemmasta eroon. Seuratasolla tai laajemmin katsottuna koko urheilun tasolla, asia on erityisen huono. Se palava intohimo ja tunne, joka näkyy vanhemmasta on arvokas peliväline hänen lapsellaan käytössä ollessaan, sillä sitä ei kaikilla ole - Sen ymmärtäminen on vain vaikeaa, se kun joutuu olemaan tunteiden kanssa tekemisissä. Mitä muuta vanhemmat reaktiot voivat kyseisessä tilanteessa herättää? Riippuu miksi pelaaja on ollut penkillä. Tämä penkki voi myös olla kohdistunut vanhempaan, hän on penkitetty, hänen sanansa ovat ne joita ei haluta kuulla, niitä ei nähdä tarpeellisena. Mistä kyse. Tunnetason viestiä ei tavoiteta. Tämä sama kuuluu läpi urheilun. On niitä vaikeita ihmisiä ja sitten ne kenen kanssa on niin helppo tehdä yhteistyötä ja olla. Jos olemme näin mustavalkoisia niin meillä jää erilaisuuden suuri rikkaus hyödyntämättä. Se ei ole helppoa, mutta kun sen oppii niin se antaa paljon kaikille !  Tätä kirjoittaessa tulee väkisin mieleen oma itseni. Minun käytös ja minun oleminen tässä kulttuurissa. Kirjoitan itsestäni teille, kuinka minua tulee ymmärtää. Kiva kun on psykoanalyyttinen pohja koulutuksessa niin asia kääntyy usein myös näin :) Asiat ovat aina lähellä itseämme. Olen kokenut moista kohtelua ja siitä täällä puhunutkin. Olen kokenut ja kuunnellut muiden kokeneen. Kuulen usein pelaajien kokevan sitä ja siitä puhumisen heitä helpottavan. Se kun pelaajat oppivat itse ottamaan oman turhautumisensa puheeksi valmentajansa kanssa, ne vanhemmat voidaan jättää valjastamatta oman turhautumisensa kuljettajina.

Uskon vuorovaikutuksen ottamisen osaksi koulusta tuovan valmennukselle lisää välineitä, ymmärrystä ja mahdollisuuden käyttää niitä kaikkitietäviä vanhempia avukseen. Nämä vanhemmat ovat usein hyvin herkkiä tunnetasolla, joidenkin tunteiden/asioiden suhteen ja siitä olisi varmuudella apua, jos sitä osattaisiin hyödyntää seuratasolla/joukkuetasolla. Monesti heillä on vielä halua päästä mukaan, mutta heidän mukaan ottaminen on myös riski. Paljon sellaista narsismia, joka on vaikeasti ohjattavissa ja hallittavissa. Pahimmassa tapauksessa se on sitten seuran hallituksessa saakka ja silloin muut liukenevat ja laadukas tekeminen sulaa koko seuran osalta, kun se paska nyt usein valuu alas päin.. Ihmiset eivät jaksa ja väistyvät, lopettavat. Näissä kohdin olisi tärkeää olla seuroissa ymmärrystä moisten asioiden osalta. Sitä ei vain valitettavasti ole. Sama näkyy työelämässä. Vaikenemalla yritetään vaikuttaa siihen, jos se paha menisi itsestään pois. Se on vähän sama kuin laittaisi pään pensaaseen. On paljon tietoa ja taitoa monista tärkeistä asioista, joista esimerkiksi minulla ei ole mitään hajua, mutta se vuorovaikutus ja ryhmien dynamiikan ymmärtäminen on tärkeää. Kun tätä osaamista ei ole niin asiat muuttuvat hyvin raskaiksi ja ne vellovat pahimmissa tapauksissa vuosia, rikkoen kaiken hyvän, jonka edellinen seuran toimiva hallitus on rakentanut kovalla työllä. Taanoin juttelin yhden paljon valmentaneen kanssa ja hän kuvasi tilannetta, että on ollut riidoissa vuosikymmeniä yhden kanssa ja ei ole väleissä tämän kanssa. Katkaissuut täysin välinsä. Tästä nyt kirjoittaessani, se vain tulee vahvemmin näkyväksi, ongelmat ovat hyvin laajoja ja vaikuttavat monella tasolla. Vuosien välirikot ovat siitä karuin esimerkki. Miettikää millainen kolo yhteistyössä. Molemmilla olisi varmasti osaamista vaikka muille jakaa, mutta kun kun ei. Voidaan aina todeta ettei kemiat toimineet. Sitä se ei ole. Se kemia on toki kemiaa, sitä tunteet ovat, mutta niiden asioiden kanssa voi tehdä töitä ja se ei aina ole edes kovin vaikeaa. Kun kiven saa pyörimään niin se sammaloidu. Ongelmien näkyväksi tekeminen on kuitenkin hyvin tärkeää ja se tarkoittaa usein sanoja, jotta niistä on lupa puhua ja niiden kanssa voi silloin tehdä töitä. Meillä on liikaa vaikenemisen kulttuuria vaikeissa asioissa. Toki mitä vaan ja missä vaan ei ole hyvä suustaan päästellä. Tätä on myös itse pitänyt elämässä opetella :D Jostain on kuitenkin aloitettava..

 

 

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Tää artikkeli liittyy tähän jollain tavalla:

 

http://time.com/5125421/gregg-popovich-san-antonio-spurs-success/

 

Pieni lainaus tekstistä:

 

“A lot of coaches can yell or be nice, but what Pop does is different,” said assistant coach Chip Engelland. “He delivers two things over and over: he’ll tell you the truth, with no BS, and then he’ll love you to death.”

 

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Luo uusi käyttäjätili tai kirjaudu sisään

Sinun täytyy olla jäsen osallistuaksesi keskusteluun

Luo käyttäjätili

Rekisteröi uusi käyttäjätili helposti ja nopeasti!

Luo uusi käyttäjätili

Kirjaudu sisään

Sinulla on jo käyttäjätili?

Kirjaudu sisään


×