21.04.08 00:18
Suomifutis näivettyy hitaasti mutta varmasti, jossei ruohonjuuritasolla tehdä isoja ja selkeitä rakennemuutoksia. Olisiko jääkiekon alueellinen malli toimiva myös futiksessa?
Suomifutiksen mahdollisuus – ja mahdottomuus – Veikkausliiga, starttaa jälleen viikon kuluttua. Vaikka alkavaa kautta voidaan pitää yhtenä mielenkiintoisimmista pitkiin aikoihin, kytee pinnan alla iso mätäpaise, joka ei ole puhkeamassa ja jota liiga ja Palloliitto eivät edes halua puhkaista. Tuhansien järvien ja loputtomien metsien maasta halutaan tehdä Helsinki-keskeistä myös palloilussa ja etenkin futiksessa. Siinä piilee suuri vaara koko suomifutiksen tulevaisuuden kannalta.
Suomalaisessa palloilussa on totuttu hyvin vahvaan maakuntakohtaisuuteen lajissa kuin lajissa. Yhteen maakuntaan mahtuu perinteisesti yksi huippuseura sekä kesällä että talvella suosituimmissa palloilulajeista: jääkiekossa, jalkapallossa, koripallossa, lentopallossa, käsipallossa, pesäpallossa, salibandyssä tai jääpallossa. Syy tähän on monesti yksinkertainen kombinaatio harrastajamääristä ja yleisömääristä. Haja-asutusalueilla ei junioreita riitä monen lajin käyttöön, sponsorien tuki ei ole rajatonta, yleisöä ei riitä jokaiseen tapahtumaan ja esikuvia, niitä huippu-urheilun tärkeimpiä edistäviä tekijöitä, ei ole tarjolla kuin harvoin. Monessa lajissa töitä tehdään vahvalla säteellä valtakunnallisesti, jotta ympäri Suomen ulottuva verkosto pidetään vireänä ja harrastajamäärät kohtalaisina Lapista Suomenlahdelle. Jalkapallo, jonka pitäisi omata tähän kaikista suurimmat tarpeet ja resurssit yhtenä maailman johtavista palloilulajeista, ei kuitenkaan näytä siihen kykenevän.
Helsinki-keskeisyys on vaivannut Palloliittoa ja Veikkausliigaa jo vuosien ajan. Siinä missä RoPS sai itkeä liigalta lisenssiä keskuskentälleen kuukausien ajan, pelasi Vuosaaren Viikingit viime kaudella liigan mukaan moitteettomasti varsin välttävissä olosuhteissa. Valkeakosken Haka rapistuu vuosi vuodelta, toki yhtä matkaa paperiteollisuuden tarjoaman tuen pienenemisen kanssa, mutta se ei näytä pahemmin liigaa kiinnostavan. Jarokin haluttaisiin pois liigakartalta monen isokenkäisen mielestä, mutta sitkeä Jeppis sinnittelee vielä isojen seassa ja tuo kiistatonta vireyttä koko Pohjanmaalle yhdessä VPS:n kanssa. KooTeePee on matkalla kohti ykkösdivisioonaa alkavan kauden päätteeksi, mikäli totaalista venymistä ei ala-arvoiselta joukkueelta ja ennakkoon kehnolta valmennukselta tule.
Kaikki kunnia pääkaupunkiseuduille, Turulle ja Tampereelle, mutta maassamme tarvitaan myös pienempiä joukkueita haja-asutusalueilta. Suomifutiksen kartan tulisi kattaa koko Härmä, ei ainoastaan Pori-Varkaus-linjan eteläpuoli. Lupaavia junioreita ei ikinä saada lajin pariin, jos heillä ei ole idoleita, omaa joukkuetta, mahdollisuutta. Tämä on ymmärretty loistavasti TPS:ssa, jonka Southwest United-verkosto kattaa koko Varsinais-Suomen ja TPS haalii tämän alueen pikkuseuroista lupaavimmat juniorit itselleen. Jatkumo on siis taattu nappuloista huipulle. Tilanne on kuitenkin huono muualle Suomessa. Pääkaupunkiseudulla kilpailu eri seurojen välillä on kovaa ja juniorit joutuvat pelinappuloiksi, jossa kärsii ennen kaikkea itse peli. Helsinki ja ympäröivät kaupungit eivät omaa läheskään samaa junioripohjaa kuin Milano, Barcelona, Liverpool tai Buenos Aires. Tämän vuoksi yksi suuri seura, joka toimii tavoitteena kaikille alueen junioreille, palvelisi kotimaista futista parhaiten.
Helsinginkin seudulla tilanne on kuitenkin kohtalainen, sillä liigaseura ja sen tarjoama jatkumo juniorista puoliammattilaiseksi on mahdollinen. Surkeampi tilanne on suuressa osassa Suomea Tampereen pohjoispuolella, jossa on isoja alueita ilman yhtään ainutta uskottavaa kasvattajaseuraa. TPS:n malli, jossa yksi iso seura kerää juniorit laajalta alueelta, on tuottanut jo sadan vuoden ajan esimerkiksi Italiassa liigan ja lopulta maajoukkueen käyttöön maailmanmestarijoukkueen. Suomessa resurssit ovat toki suhteessa saapasmaahan todella rajalliset, mutta samalla periaatteella voisi meilläkin rakentaa uskottavan lajijärjestelmän futikselle.
Jääkiekossa periaate on toiminut hyvin koko Suomen mittakaavassa, jossa jokaiseen maakuntaan mahtuu ainakin yksi toiminnaltaan uskottava seura, jolla on myös edustusjoukkue vähintään toiseksi korkeimmalla sarjatasolla. Jalkapallossakin yhtälö on täysin mahdollinen, mutta siihen eivät seurat yksin kykene. Tarvitaan Palloliitolta isoja ja rohkeita ratkaisuja, hallittua riskinottoa ja ennen kaikkea innovaatiota. Valmennuskoulutus tulisi hajauttaa Helsingistä koko maan kattavaksi verkostoksi, tietoja ja taitoja jakaa laajemmin ja useammin sekä avoimesti ottaa oppia sieltä, missä asiat on jo kauan osattu tehdä hyvin. Tässä esimerkiksi Norja toimisi loistavana esimerkkinä.
Yhden suurseuran luominen jokaiseen maakuntaan ei ole suinkaan pieni siirto, muttei myöskään mahdoton. Palloliitto ja seurat säästäisivät tällä toiminnalla ajan myötä myös pitkän pennin, koska seuratoiminta keskittyisi alueittain yhden suurseuran harteille. Tämä ei kuitenkaan näivettäisi pienemmiksi kasvattajiksi jääviä seuroja, jos kannustimet rakennettaisiin oikein. Esimerkiksi jääkiekossa Oulun Kärpät jakaa vuosittain jokaiselle Pohjois-Suomen junioriseuralle maalivahdin varusteet ilmaiseksi. Siinä säästää moni miniatyyriseura euron jos toisenkin, mutta toiminta motivoi samalla myös tekemään lisää töitä junioreiden eteen.
Myös alueellinen huippuseura sekä sen edustusjoukkueen luoma menestyminen ja taistelu toisivat automaattisesti lähialueiden junioreille mahdollisuuden seurata läheltä omien idoliensa toimintaa ja menestymistä. Se toisi virikkeitä omaan harjoitteluun ja antaisi potkua kehitykseen. Oman maakunnan seura olisi jo itsessään junioreille tavoite, ei ainoastaan pakollinen paha matkalla Englannin Valioliigaan tai Saksan Bundesliigaan. Norjassa ja Ruotsissa maiden pääsarjat ovat jo sinällään upeita ja hienoja maaleja junioreille, joista sitten ponnistetaan eteenpäin – kukin omien kykyjensä mukaan. Suomessa juniorin matka Muoniosta Manchesteriin on lohduttoman pitkä ja jopa mahdoton, koska selkeää välitavoitetta ei ole.
Yleisömäärät nousisivat, kun alueen oma seura keräisi kannattajia pidemmältäkin säteeltä. Maakunnan suurseura koettaisiin ’meidän jutuksi’, kuten Kärpät jääkiekossa ja Pohjois-Suomessa tai Sotkamon Jymy Kainuussa ja pesäpallossa. Tämä taas loisi luontevan jatkumon stadionien parantamiseen ja kenttäolosuhteiden kehittämiseen. Sen jälkeen maakuntiin myönnettäisiin Palloliiton toimesta A-maajoukkueen maaotteluita, jotka poikisivat jälleen lisää kasvua lajille. Juniorit pääsisivät seuraamaan maailman huippupelaajien esityksiä omalla kotistadionillaan, eivät ainoastaan TV:n välityksellä. Hyvä esimerkki tästä on Palloliiton Turulle myöntämä maaottelu Suomi-Valko-Venäjä. Onko ottelun pelaaminen Turussa sattumaa vai selvää logiikkaa?
Maajoukkueen menestymisestä vouhottaminen ja sen odottelu ei muuta kokonaiskuvaa. Yksi kerta EM- tai MM-kisoissa ei muuta Suomifutiksen tilaa paremmaksi. Parin viikon umpisurkea kisarupeama antaisi vain aiheen Palloliiton johdolle patsastella salamavaloissa ja kertoa kommentteja kotimaisen futiksen nousevasta käyrästä, mutta kukaan ei puhuisi asiasta sen oikealla nimellä. Jos Suomi selviää ennakkoon mahdottomasta lohkosta vuoden 2010 MM-kisoihin, on kyseessä sattuma ja vieläpä maamme futiksen tulevaisuuden kannalta ikävä sattuma. Silloin unohdetaan pahimmassa tapauksessa koko juniorityö, kaiken perusta. Futishuumalla ei saavuteta mitään, jos rakenteet eivät ole kunnossa. Mitä väliä sillä on, jos 7-vuotias huippulahjakkuus Hyrynsalmella innostuisi vuonna 2010 lajista Suomen hävittyä kaikki kolme alkulohkopeliään Etelä-Afrikassa, mikäli rakenteet eivät Suomifutiksessa ole kunnossa. Silloin lahjakkuutta ei koskaan huomata.
kirjoittanut: Smart
